Hiljaisuus

 

Milloin me hiljenimme

lakkasimme puhumasta

kysymästä mitä kuuluu

kuulemasta vastausta?

Oliko se ruuhkavuosina

kun oli helpompi vaieta

kuin odottaa puheenvuoroa

kun sen saatuaan

oli jo niin väsynyt

ettei jaksanut sanoa mitään?

Oliko se työpäivän jälkeinen

hetki omaa aikaa

tiskikonetta tyhjentäessä

tai ruokaa laittaessa

tärkeämpi minulle kuin se

miten sinun päiväsi oli mennyt?

Oliko se ne vuodet

jotka muuttuivat kymmeniksi

jolloin ei ehditty, jaksettu

ja kun tuli se päivä

kun olisi ehditty ja jaksettu

niin haluttiinko silloin enää?

Milloin me hiljenimme

lakkasimme puhumasta

mutta jatkoimme suorittamista

yhdessä, mutta jo niin kaukana erillään?

Oliko se ennen kuin

lakattiin koskettamasta

mentiin saunaan eri aikaan

nukuttiin omilla laidoillamme

sänkyä, jossa enää vain nukuttiin

jossa vain toinen halusi läheisyyttä?

Oliko se joku tietty hetki

kun päätit jättää kertomatta

mitä elämässäsi tapahtuu

vetäydyit ruutujesi ääreen

joista jossakin

oli koko ajan jotain kesken

Oliko se ne vuodet

joina ei puhuttu kuin lapsista

ja viikon ruokaostoksista

jolloin huomattiin, etteivät ne sanomatta

kysymättä jääneet mahtuneet enää

näytön pausettamisen mittaiseen taukoon?

Vuoden vaikein päivä

 

Luin eräästä blogista, että äitienpäivä on monelle vuoden vaikein päivä. Omaan äitiin annettiin lupa olla pettynyt, jos lapsuus on ollut huono tai välit eivät ole toivotunlaiset.

Minä olin äitienpäivänä pettynyt omaan perheeseeni. Saako omiin lapsiin pettyä, vai pitääkö vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä on itse tehnyt väärin? Saako olla harmissaan, jos kellään koko perheestä ei tule mieleenkään tehdä äidille aamupalaa, vaikka olen itse ostanut (kuten joka vuosi) tarvikkeet jääkaappiin?

Vaikka joka ikinen isänpäivä laitetaan aamupalat ja annetaan useampi paketti, edes puolisolla ei käy mielessäkään että äitikin voisi ilahtua valmiiksi keitetystä kahvista. Tässä vaiheessa on toki hyvä mainita, että lapset ovat jo yläkoulussa ja lukiossa. Saako sen ikäisiltä odottaa, että he muistaisivat vaikka halauksella ja äitienpäivän toivotuksilla? Saako olla pettynyt, jos piirtämistä rakastava lukiolainen sen sijaan sanoo, ettei hän nyt ole mitään korttiakaan jaksanut tehdä, vaikka mummoille on tehty kortit, kun olen äitienpäivästä etukäteen muistutellut ja muulle piirustelulle on lisäksi ollut aikaa ja jaksamista. Yläkoululainen ojentaa askartelemansa kauniin kortin, joka lämmittää mieltä, vaikka se annetaan minulle vessaan oven raosta. Se on ainoa äitienpäivän toivotus mitä saan ja asetan kortin yöpöydälle, että voin muistuttaa itseäni siitä, että hän muisti. Yritän unohtaa perään huokaistun kysymyksen siitä, miksi tällaisia äitienpäiviä pitää edes viettää ja pyyhin kyyneleeni vessapaperiin.

Puoliso ei toivota minulle hyvää äitienpäivää, mutta matkalla anoppilaan kahville hän ostaa omalle äidilleen upean orkidean. Lisäksi minä olen lasten kanssa hankkinut hänelle lahjan, josta puoliso on tietoinen. Enhän minä toki puolisoni äiti ole, mutta ollaan aiemmin puhuttu siitä, miten on kiva äitien- ja isänpäivänä osoittaa arvostusta ja kunnioitusta myös omien lasten äidille/isälle, ja hän itse odottaa joka isänpäivänä koko perheellä nautittua herkkuaamiaista lahjoineen kuin pikkulapsi joulua. Nyt kun alan miettiä, on tainnut mennä yli vuosi siitä, että sain häneltä ylipäätään missään tilanteessa edes halauksen.

Saako edes yhtenä päivänä vuodessa toivoa, että joku huomaisi kaiken sen työn, mitä perheen eteen olen tehnyt, vai kuulostanko heti kehuja kalastelevalle marttyyrille? Olenko todella perheelleni pelkkä itsestäänselvyys; siivooja, pyykkääjä, ruokakaupan lähetti, kokki ja laskun maksaja, joka huomataan vasta, jos jostain on jotain huomautettavaa? Päätän, että itse en ainakaan koko perheelle ala aamupalaa laittelemaan, en tänään. Pekonit saavat kelvata johonkin ruokaan toisena päivänä, ja nostan huoneenlämmössä säilyvät tuoremehut kylmästä kuiva-ainekaappiin. Keitän itselleni kahvit ja puoliso huikkaa haluavansa myös kupillisen. Kun sanon, että en aio tänään laittaa ruokaa, että haettaisiinko sen sijaan vaikka pitsat, puolison ei tee tänään mieli pitsaa.

Ymmärrän, että teinit eivät välttämättä vielä osaa ajatella toisten tunteita tai äitienpäivän merkitystä, mutta puolison toivoisin sitä heille opettavan, kuten itsekin teen isänpäivisin. Tänä vuonna puolison arvostus minua kohtaan on kuitenkin pyöreä nolla ja se saa minut pohtimaan suhteemme tilaa ihan toden teolla. Tulen siihen lopputulokseen, että olemme muuttuneet kämppäkavereiksi sillä erotuksella, että tässä kämpässä vain toinen tekee kotitöitä. Ainoa kiitos, minkä muistan puolisolta viimeisen vuoden aikana saaneeni, on se, jos olen tehnyt erityisen hyvää ruokaa. Se ei ehkä riitä kannattelemaan kokonaista parisuhdetta. Läheisyyttä meillä ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan, ei fyysistä eikä henkistä.

Saako äitienpäivänä siis olla pettynyt, katkera ja surullinen? Saako toivoa osakseen edes jotain arjesta poikkeavaa huomionosoitusta? Saako äitienpäivänä ajatella hetken myös omia tarpeitaan?

Saako äitienpäivälahjaksi itselleen tajuta haluavansa avioeron?

Sinä päivänä puissa humisee tuuli

 

Seison hautani reunalla ja katson kuoppaa arvioiden. Olen tehnyt sitä koko kesän, ja vihdoin olen tyytyväinen lopputulokseen. Kuoppa on lapion varren syvyinen ja kapeisiin harteisiini verraten ainakin tuplasti liian leveä. Tyköistuvamman, kapean uoman kaivaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta. Lapiota piti mahtua liikuttelemaan kunnolla, jotta maan sai nostettua pohjalta pois helposti. Lisäksi välillä tuli vastaan kiviä, joita joutui kampeamaan lapion kärjellä niin, että varsi oli lähes poikittain.

Pidän leveydestä myös siksi, että avarampi hauta tuntuu ajatuksena miellyttävämmälle, kuin kovin ahdas. Vaikka mielikuva on ristiriitainen, pelkään tuntevani oloni kapeassa haudassa klaustrofobiseksi, vaikka samalla tajuan päälleni tulevan satoja kiloja hiekansekaista multaa, joka estää minua joka tapauksessa hengittämästä. Mutta minä halusin tällaisen kuopan ja tällaisen tein, se on tärkeintä. Minä olen omien hautajaisteni päähenkilö ja vain sillä on väliä.

Isoimmat kivet olen seulonut hiukan kauempana pois. Haluan maa-aineksen olevan sen verran hienojakoista, että saan sen valumaan reunoille tarkasti asettelemieni pressujen avulla sujuvasti pohjalle. Sitä paitsi en tahdo, että nyrkin kokoisia kiviä sinkoilee päälleni ja ruhjoo minut mustelmille, kun teen kuolemaa. Ei sillä, että mustelmilla olisi enää siinä vaiheessa väliä, mutta en halua kuitenkaan kokea yhtään enempää kipua, kuin on pakko. Minulla on ollut aikaa suunnitella tätä, ja olen suunnitellut hyvin. Olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni.

Kuopan pohja on kaunis ja kutsuva. Olen kantanut sinne ämpäritolkulla pehmeää, vaaleaa hiekkaa rannalta. Pidän hiekan tuntumasta allani enemmän kuin kylmänkosteasta ja kovasta multapohjasta. Vaikka kesä on ollut lämmin, lämpö ei ylety kovinkaan montaa kymmentä senttiä maan pinnan alapuolelle. Valitsemani paikka on myös hiukan varjossa, sillä ympärillä olevat korkeat puut suojaavat sitä kuumimmalta paahteelta ja auringonvaloa siivilöityy aukiolle vain sieltä täältä niiden oksiston läpi.

Tämä on ollut minun paikkani lapsuudesta saakka. Muistan, miten jo ihan pienenä hakeuduin tänne pehmolelujeni kanssa leikkimään, kun kotona juotiin tai riideltiin. Yleensä molemmat tapahtuivat yhtä aikaa. Kuopan päätypuolessa oleva korkea, tasaseinäinen, lähes kuution muotoinen kivi toimi milloin majakkana, milloin ravintolan pöytänä, milloin sairaalan tutkimuslaverina. Seikkailin lelujeni kanssa mielikuvitusmaailmoissa, kun minun oli tarve paeta todellisuutta turvallisempaan paikkaan. Silloin katoin metsän eläimille tarjolle käpyjä heinä- ja lehtipedille ja koristelin kattauksen vaahteranlehtiservieteillä sekä kukkakimpuilla. Leikin lääkärihoitajaa ja tutkin ja hoidin pehmopotilaitani ja ja nostin ne sitten sammalelle lepäämään. Olin majakanvartija ja metsän henki, kaukana oikeista arjen huolista.

Enää en ole leikkinyt vuosikausiin. Kyllä kai jotkut ikäisistäni vielä leikkivät, vaikka se tuntuukin vähän nololta. Nyt kivi on saanut uuden tehtävän, kun olen kaivertanut sen kylkeen oman nimeni. Kaiverrus on kyllä enemmän raaputus kuin syvä jälki, ja olen joutunut muuttamaan suunnitelmaa koko nimen ja syntymä- ja kuolinpäivän kirjoittamisesta aika paljon. En arvannut, että hautakiven työstäminen olisi kovempi homma kuin kuopan kaivaminen, mutta kivi oli todella kovaa.

Työtä varten lainasin isän autotallista löytämääni akkukäyttöistä Dremeliä, jolla sain lopulta kelvollisesti raaputettua kiven pintaan erottuvan tekstin. Kiitin työn keskellä vanhempia mielessäni edes siitä, että olivat antaneet minulle etunimen, jossa oli vain neljä kirjainta. Niinpä kivessä lukee nyt huterin, epätasaisin tikkukirjaimin nimi, jonka alle kaiversin vielä ristin korostamaan, että kyseessä on hautakivi.

Alun perin olin ajatellut poimia kiven juurelle luonnonkukkia, mutta tajuan, että ne lakastuvat luultavasti jo ennen kuin olen kuollut. Niinpä samoilen ympäröivässä metsässä ja päädyn kaivamaan mukaani saniaisia. Ne ovat minusta kauniita. Istutan ne kiven eteen ja yritän elvyttää siirrosta loukkaantuneet, nuokkuvat kasvit kaatamalla istutuksen juurelle juomapullostani loput vedet.

Tavoitteenani on tehdä haudasta mahdollisimman yksinkertainen, sillä tiedän ettei kukaan tule hoitamaan sitä, ei istuttamaan orvokkeja keväisin, ei vaihtamaan kiven juurelle talveksi kanervia ja havuja. Haluan kuitenkin, että se pysyy siistinä ja toivon, että saniaiset jaksavat nousta maasta vuodesta toiseen.

Olisin halunnut myös kynttilälyhdyn, mutta ajattelen että tyhjänä, ilman liekkiä sisällään se oikein korostaisi sitä, ettei kukaan käy täällä muistelemassa minua. Led-kynttiläkään tuskin jaksaisi kovin montaa kuukautta palaa ilman pattereiden vaihtoa, joten hylkään vaihtoehdon heti sen tultua mieleeni. Sitten muistan kotona kukkapenkin reunalla vinossa könöttävän, aina kesän mittaan rikkaruohojen alle hautautuvan aurinkokennovalon. Se syttyy joka kevät jo hangen keskellä pilkottaessaan, riittävästi aurinkoa saatuaan. Äiti ei varmasti muista kaivata sitä, joten tuon valaisimen mukanani ja asetan sen maahan niin, että se saa mahdollisimman paljon valoa jäämättä kiven varjoon.

Sinä päivänä, kun minä kuolen, puen päälleni kauneimmat vaatteeni. On elokuun loppu ja vielä lämmintä. Lähden kotoa aamulla normaaliin aikaan reppu selässäni. Kun muut nuoret valuvat katua pitkin koululle päin, minä kuljen liehuvahelmaisessa mekossani vastakkaiseen suuntaan, enkä välitä kummeksuvista katseista. En kuule huutelua, sillä olen oppinut sulkemaan mieleni siltä. Minä olen mestari mieleni sulkemisessa.

Haudan reunalla pysähdyn kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu. Kevyeltä, sanoisin. Tunnustelen jokaista kohtaa kehossani. Tunnen kämmenien arkuuden lapioimisen puhkaisemien rakkojen kohdalta, mutta ajattelen, että joka ikinen lapiollinen oli sen arvoinen. Nämä kädet ovat työnsä tehneet. Nämä kädet eivät enää koskaan joudu koskettamaan toista ihmistä vasten tahtoaan.

Tunnen raskaan, minulle aiemmin vieraan ruumiillisen työn väsyttämät lihakseni. Käsivarret, jotka niin monta kertaa olen kietonut suojaksi itseni ympärille. Käsivarret, joita puristin mustelmille saakka silloin, kun ne ihmiset, joiden tehtävä olisi ollut suojella minua, repivätkin rajani rikki. Tunnen avonaisten hiusteni heiluvan kevyessä tuulessa ja ajattelen, että kukaan ei niihin enää tartu satuttaakseen.

Kuulen lintujen viserrystä ja tuulen huminaa puissa. On lohdullista, että niin kauniit äänet saavat jäädä viimeiseksi asiaksi, jonka korvani kuulevat ainaisten riitojen ja solvausten, huudon sijasta. Hengitän raikasta aamuisen metsän ilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hengitän keuhkojeni täydeltä ja annan sen puhdistaa aistimuistiini pinttyneen tunkkaisen hien ja keskioluen kyllästämän hengityksen hajun.

Riisun kengät ja sukat jalastani ja painan jalkapohjat tiukasti maata vasten. Hiekka ja männyn neulaset pistelevät niitä, kun keskityn tuntemaan, miten saan seistä ihan liikkumatta paikallani aistimassa tämän kaiken. Tarvitsematta enää milloinkaan näillä jaloilla juosta karkuun. Mekon helma kietoutuu reisieni ympäri tiiviisti kuin suojellakseen siltä, mitä minun ei tarvitse enää pelätä.

Seison hautani reunalla niin kauan kuin minusta tuntuu tarpeelliselle, ihan vaiti. Minun ääneni on kulunut loppuun turhista avunhuudoista. Huudettuani pelosta ja kivusta silloin, kun näin äidin hahmon poistuvan ovenpielestä, kuin hän ei olisi kuullut minua. Silloin, kun tajusin, että huutoni kuulemisen lisäksi hänen oli ollut pakko myös nähdä, mitä tapahtui.

Laskeudun varovasti hautaan. Varmistan vielä kerran, että pressujen reunat ovat ulottuvillani joka puolelta. Olen lapioinut siivilöimäni maan kahden päällekkäisen, vahvan peitteen pinnalle tasaisesti haudan ympäri kiertäen. Pressujen välit olen liukastanut saippualiuoksella, jotta saan ne luistamaan kevyemmin maan raskaasta painosta huolimatta. Olen testannut järjestelmän toimivuutta pariinkin otteeseen, sillä en ole halunnut jättää mitään epäonnistumisen mahdollisuutta.

Asetun pitkäkseni pehmeälle hiekalle kuopan pohjalle. Hiekka tuntuu viileälle, mutta minun ei ole kylmä. Lasken hellästi mukana tuomani, kaikista rakkaimman pehmoleluni poskeani vasten viereeni. Se on pitkäjalkainen koira, jonka korvat olen lapsena pureskellut rikki. Sen lelun vanuttuneeseen pintaan olen itkenyt niin monta kertaa, mutta nyt silmissäni ei ole kyyneleitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olen tekemässä jotain, minkä olen itse suunnitellut ja toteutan, toisilta lupaa kysymättä ja anteeksi pyytelemättä. Minä olen tehnyt valinnan.

Levitän kasvoilleni ohuen huivin, sillä en halua saada hiekkaa tai multaa silmiini tai suuhuni. Kerään käsiini pressujen reunoihin kiinnittämäni narut ja lasken ne vielä sormilla tunnustellen. Lähden vetämään naruista ja kun tunnen reunimmaisten peitteiden lähtevän liukumaan, nykäisen kaikin voimin saadakseni varmasti jokaisen pressun liikkeelle. Tunnen päälleni valuvan maan painon rintakehäni päällä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen ahdistukseen, joka on pusertanut minua sisältä päin.

Tasainen painon tunne peittää minut ja annan sen tyhjentää keuhkoni viimeisen kerran. Pimeys ympäröi minut. Aistin sen, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja juuri ennen kuin se vie minut mukanaan, tunnen pienen, mutta selvän värähdyksen alavatsallani, yhtä aikaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Sitten minä,

me

olemme vapaat.

Korvaamaton, nimetön

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman. Auttanut toisia puolesta sanasta ja pyytämättä. Hoitanut ison lääkäriaseman kahden sihteerin työt niin tehokkaasti yksin, että toinen toimi lakkautettiin tarpeettomana. Hän on viimeistellyt projektit ja vuosikatsaukset valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikoja.

Hän on muistanut osakkaiden ja näiden puolisoiden syntymä- ja hääpäivät, lähettänyt kukat ja tehnyt pöytävaraukset ravintolaan. Järjestänyt tyhy-päivät, huomannut ja kehunut jokaisen uudet kampaukset ja silmälasit. Omaa kampaustaan tai lasejaan hän ei ole muuttanut vuosikausiin, sellaisiin ylellisyyksiin hänen palkkansa ei riitä. Hän on laittanut kahvihuoneeseen yhteisen joulukalenterin, eikä tehnyt numeroa siitä, ettei hänelle itselleen riittänyt luukkua avattavaksi.

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman ja pikku hiljaa uupunut oman korvaamattomuutensa alle. Lopulta niin paljon, että hänen on varattava aika vastaanotolle itselleen. Jotta saisi vaikka reseptille unilääkettä. Jos saisi nukuttua, hän kyllä jaksaisi taas. Tai jotain piristäviä lääkkeitä, silloin ei nukkumisellakaan niin väliä. Tai edes mielialaa kohottavia, jotta hymyn saaminen kasvoille ei tuntuisi niin työläälle.

Siinä hän sitten istuu, ensimmäistä kertaa odotusaulan pehmeän sohvan puolella, vuoroaan odottamassa. Kun lääkärin huoneen ovi avautuu, nousee tämän kasvoille ilahtunut ilme, joka lämmittää naisen mieltä. Lääkäri pyörähtää ympäri takaisin huoneeseensa ja nainen nousee sohvalta. Mies palaa kuitenkin nopeasti ovelle paksu pino papereita käsissään. ”Onpa hyvä kun tulit, tässä on sinulle laskutettavat lausunnot viime kuukausilta, on pitänyt jo monta kertaa tuoda ja nyt näillä alkaa olla jo vähän kiire, että ehtivät ensi viikon tilinpäätökseen.”

Nainen ottaa paperit hämmentyneenä vastaan ja on seuraamassa lääkäriä potilashuoneeseen. Mies katsoo häntä kummissaan ja tekee kädellään torjuvan eleen. ”Minulle pitäisi tulla potilas ihan juuri, ihme ettei häntä jo näy.” Sillä hetkellä nainen ymmärtää, että lääkäri ei tunnistanut hänen nimeään potilaslistaltaan. Vaikka he ovat työskennelleet yhdessä vuosikausia, vaikka hän on korvaamaton, hänellä ei ole lääkärin silmissä edes nimeä.

Nainen saa vaivoin käännettyä suupieliään hiukan ylöspäin. Sitten hän kääntyy paperipino sylissään ja palaa työhuoneeseensa. Ensi töikseen hän lähettää itselleen laskun käyttämättömästä ja perumatta jääneestä vastaanottoajasta ja paneutuu sen jälkeen laskutettavien lausuntojen pinoon.

Edes kuolemalle hän ei kelvannut

Naiset seisovat hänen edessään 
hoitajan vaatteissaan
Puhuvat ääneen
kuin hän ei olisi ollenkaan paikalla
kuin hän olisi yhtä aikaa nähtävyys
ja täysin näkymätön

Pohtivat hänen ajatuksiaan,
typerät typerät ajatukset
”Tuskin on kovin paljoa miettinyt mitään”
”Nyt ei senkään vertaa”
Vaikka hän ei muuta ole tehnytkään

Miettinyt mikä hänessä on vialla
miksi on erilainen
miksi hän ei osaa
pysty
kelpaa

Miettinyt mitä kannattaa sanoa
mitä jättää sanomatta
miettinyt mitä muut ajattelevat
jos hän vastaa kun kysytään
tai jos on hiljaa
kun ei halua
tai uskalla vaikka niin kovasti haluaisi

Miettinyt mitä rikkautta
on olla oma itsensä
jos sellaisena ei ikinä ole riittävän hyvä
Onko hyvää hänessä edes olemassa
jos kukaan ei sitä näe

Miettinyt typeriä, typeriä ajatuksia
joita toiset ovat hänelle syöttäneet
niin kauan että on alkanut uskoa niihin
vaikka pieni ääni sisällä on vielä yrittänyt huutaa
että sinä olet oikeassa ja ne kaikki muut väärässä
Ajattelemattomia
purkavat omaa pahaa oloaan sinuun
Älä usko niitä älä usko älä tee mitä ne pyytävät mitä käskevät mitä vaativat
Älä

tee

sitä

Ja sitten kaiken jälkeen hänellä on entistä enemmän aikaa ajatella
kun ei enää mihinkään muuhun pysty
kun hänestä on tullut se joka jo ennen alkoi uskoa olevansa
Pelkkä taakka
Kunpa olisi tiennyt paljonko siihen oli vielä matkaa
typerät typerät ajatukset

Eikä hän kestä äidin ikäväksi verhottua itkua
siitä ettei hän koskaan enää pysty viemään loppuun sitä mitä oli ajatellut yrittää vain yhden kerran

Mä annan sut pois

Kun nainen laskee lapsen sylistään viimeistä kertaa, hän ei itke. Kasvot ovat ilmeettömät, katse lääkkeiden turruttama, mutta heti irti päästettyään hän vajoaa maahan, eikä pääse enää ylös ilman apua. Jalat kieltäytyvät kantamasta, kuin niillä ei enää olisi virkaa hänen kehossaan. Kun häntä talutetaan pois, hän ei kuule lintujen laulua, ei huomaa auringonpaistetta, jolta toiset joutuvat silmiään varjostamaan. Hänen aurinkonsa on peittänyt musta pilvi, jonka nainen ei usko enää koskaan väistyvän.

Sinäkin päivänä paistoi aurinko, kun poika syntyi. Loppuraskaus oli vaikea. Hän turposi päivä päivältä enemmän, kunnes lopulta edes kengät eivät mahtuneet jalkaan vaan hän joutui ostamaan kirpputorilta miesten sandaalit, joilla läpsytteli menemään sen vähän, mitä ylipäätään jaksoi viikkotolkulla jatkuneilla helteillä kävellä. Viimeisinä viikkoina hän olisi halunnut perua koko homman; lapsen, eron tämän isästä, koko tapaamisen joka johti lopulta hänet tähän jamaan. Hän olisi maksanut mitä tahansa saadakseen oman kehonsa takaisin ja päästäkseen niistä kirotuista jomotuksista ja oloista, joita raskaus hänelle aiheutti. Hän halusi nukkua joutumatta nousta kolme kertaa yössä pissalle, juoda alkoholia taskumatista baariin jonottaessaan, käydä treffeillä kuten muutkin ikäisensä. Mutta sen sijaan hänestä oli tulossa kiukkuinen yksinhuoltajaäiti kaksikymmenvuotiaana.

Sitten synnytys käynnistyi. Nainen oli varma, että kuolisi siihen, että hänen kehonsa repeäisi kahtia ja että hän joutuisi kantamaan roikkuvaa vatsanahkaa lopun ikäänsä. Mutta kaikki menikin hyvin. Synnytys oli helppo ja nopea. Hän oli nuori ja keho palautui ennalleen hämmästyttävän pian. Ja vauva, tuo punainen pulleaposkinen olento, joka ennen itkua veti kasvonsa varoittavasti kurttuun, oli hänestä ihaninta mitä hän oli ikinä nähnyt. Nainen ei tiennyt kumpi oli toisestaan enemmän riippuvainen, hän vai poika.

Ei elämä tietysti ollut kahdestaan aina helppoa. Rahat olivat jatkuvasti tiukalla, samoin aika. Nainen joutui tekemään opintojen ohessa töitä, eikä ehtinyt olla pojan kanssa niin paljoa kuin olisi halunnut. Lapsi kuitenkin viihtyi päiväkodissa, vaikka päivät venyivät välillä niin pitkiksi, että nainen tunsi huonoa omaatuntoa siitä.

Poika oli tarkka tunnistamaan äidin mielialoja. Jo pienenä hän aisti, jos nainen oli allapäin tai huolissaan, ja kiipesi äidin syliin kietomaan pienet käsivarret kaulan ympärille. Kun lapsi sitten nelivuotiaana alkoi säännöstellä syömisiään, äiti oli varma, että poika oli kuullut, kun hän puhelimessa valitti sisarelleen, ettei rahat meinanneet riittää edes kunnon ruokaan. Poika oli juuri sellainen, huomaavainen ja ajattelevainen jo tuossa iässä, ja valmis luopumaan omasta annoksestaan, jotta äidille riittäisi enemmän.

Vaikka nainen jutteli asiasta pojan kanssa ja vakuutti, että he pärjäisivät kyllä ja näytti kaapista, kuinka paljon heillä siellä oli ruokaa, pojan ruokahalu ei kohentunut. Neuvolassa huolestuttiin, kun pojan paino oli laskenut, eikä pituuttakaan ollut tullut odotetusti. Vartalolla oli haaleita mustelmia, joita äiti ei osannut selittää, ja käynti poiki lastenlääkärin lähetteen lisäksi myös lastensuojeluilmoituksen. Sairaalan armottoman kirkkaiden lamppujen alla äitikin ensimmäistä kertaa todella näki, kuinka laihaksi lapsi oli käynyt. Nivelet näyttivät hentoisessa kehossa suhteettoman suurilta ja poika oli iholtaan yhtä kalpea kuin valkeat lakanat, joiden väliin hän jäi yötään viettämään.

Silti syöpädiagnoosi oli yllätys. Äiti oli pyöritellyt mielessään eri vaihtoehtoja, tahtoikään liittyvästä nirsoilusta refluksitautiin ja mielialaongelmiin, mutta leukemiaa hän ei osannut kuvitellakaan. Ja kun diagnoosi oli varma, hän takertui ennusteisiin, jotka olivat kohtuullisen hyvät. Eivät erinomaiset, mutta paranemisen piti olla kuitenkin todennäköisempää kuin sen toisen vaihtoehdon.

Hoidot olivat rankkoja, mutta poika ei valittanut koskaan ääneen. Joskus, kun hentoja suonia jouduttiin toistuvasti pistelemään ja solunsalpaajat kirvelivät tippapussista kehoon siirtyessään, äiti näki hiljaisen kyyneleen valuvan lapsen poskelle, mutta jos tämä tavoitti äidin katseen, hän silti jaksoi taivuttaa suupielensä hentoon hymyyn. Niin reipas pieni rakas, liian reipas, liian isojen asioiden äärellä ihan liian pienenä.

Ensimmäisten hoitojen tulokset vaikuttivat lupaavilta. He juhlistivat tuloksia kippistämällä äidin mäkkäristä hakemilla pirtelöillä sairaalahuoneessa ja hassuttelivat ja nauroivat. Äiti tunsi vahvasti, että he selättäisivät tämän, yhdessä he pystyisivät mihin vaan, kuten tähänkin asti.

Seuraavana aamuna pojalle oli noussut kova kuume. Tulehdusarvot nousivat nousemistaan eivätkä antibiootit tehonneet. Poika siirrettiin teho-osastolle eikä nainen ollut tunnistaa lastaan nesteytys-, lääke- ja veriletkujen seasta, liian suuren näköisen happimaskin takaa.

Sitten poika kuoli. Hän vain lakkasi hengittämästä ja sydän lakkasi lyömästä, eikä nainen voinut ymmärtää, miten nykyisellä lääketieteen osaamisella ei saatu ilmaa pumpattua keuhkoihin ja sydäntä tekemään työtään. Poika kuoli ja äiti jäi yksin, enemmän yksin kuin vielä koskaan.

Verenmyrkytys yhdistettynä vakavaan vastustuskykyä alentavaan sairauteen kirjattiin kuolinsyyksi. Nainen vietti unettomia öitä kotona varmana siitä, että oli tappanut lapsensa. Oliko hän tuonut sen bakteerin mäkkärin pussissa, oliko siellä joku flunssainen työntekijä käsitellyt tilausta likaisin käsin ja hän tarjoili tappavan annoksen pojalle ajattelematta sen vertaa?

Muuta äiti ei pysty lapsen kuoleman jälkeisiltä viikoilta muistamaan, kuin musertavan syyllisyyden ja surun joka tuntui liian raskaalta kantaa. Hän ei tiedä, miten hautajaiset on järjestetty, olisiko hänen pitänyt olla töissä vai onko hän hakenut sairauslomaa, hän ei pysty edes muistamaan milloin hän on viimeksi syönyt tai peseytynyt. Sisko on luultavasti hoitanut kaiken hänen puolestaan, mutta nainen ei osaa olla kiitollinen. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Paitsi sillä, että hänen on nyt luovuttava lapsesta lopullisesti, eikä hän pysty siihen.

Arkku on niin pieni, että nainen vaatii saada kantaa sen sylissään. Hän ei saa lohtua papin lempeistä sanoista, hän vihaa jumalaa ja hän vihaa tuota kesäistä hautausmaata, jonka reunamille kaivettuun kuoppaan poika nyt pitäisi laskea. Hän puristaa arkkua niin lujaa ja kauan, että käsivarsiin jää mustelmat. Niin kauan, että lopulta sisko tulee ja irrottaa otteen hellästi, mutta päättäväisesti.

Ja niin äiti laskee lapsen sylistään viimeisen kerran. Hän ei itke, kyyneleitä ei enää irtoa ja mieli on turta lääkkeistä joita hän on ottanut päivästä selvitäkseen. Nainen vajoaa maahan, eikä pääse ylös ilman apua, mutta sisko on siinä, jälleen sisko on siinä. Ja sisko tukee häntä, taluttaa hänet pois, vie kotiin ja jää yöksi, peittelee vuoteeseen ja silittää. Mutta nainen ei pysty nukkumaan. Hänen yönsä on yhtä levoton ja pimeä kuin pahimmassa painajaisunessa, vaikka hän ei ummista silmiään.

Nainen hamuaa tyynyn käteensä ja painaa sen tiukasti suunsa eteen, ja tyynyn uumeniin hän huutaa ikäväänsä, kunnes ääntä ei enää tule. Ja sitten valkenee seuraava aamu, vaikka hän ei ole siihen mitenkään valmis.

Kirje nuorelle minulle

 Hei lapsuuteni ja nuoruuteni minä,

kirjoitan täältä aika kaukaa aikuisuudesta, kolmenkymmenen vuoden päästä. Minä siis tiedän jo aika pitkälle, millainen elämästäsi tulee, ja siksi halusin tulla kertomaan sinulle yhden asian.

Sinä selviät. Ihan kaikesta sinä selviät, eikä mikään tulevaisuudessa kokemasi riko sinua kokonaan. Sinä selviät, ja sinua odottaa vielä paljon hyvää. Siihen voit luottaa, vaikka kaikki ympäriltä tuntuisi murtuvan.

Laitan sinulle tähän kirjeen mukaan myös pienen paketin. Nuo korvalappustereot ovat sitä varten, että voit niiden avulla paeta ääniä, joita et halua kuulla. Mutta ennen kaikkea ne ovat hiljaisuutta varten. Sitä painostavaa hiljaisuutta, jota sinun on kaikista vaikein kestää.

Laitoin pakettiin myös suloisen pehmeän unimaskin. Mustan, tietenkin, sillä pian et muuta väriä halua käyttää, vaikka huoneesi onkin vielä nyt pastellin sävyissä. Maskilla voit peittää silmäsi silloin, kun huomaat lukevasi asioita liikaa rivien välistä. Ihan jokaisella tauolla puheessa, hengityksen sävyllä ja sanomattomalla sanalla ei ole piilomerkitystä, mutta en ole varma opitko ikinä niiden tulkitsemisesta luopumaan. Sulje kuitenkin silmäsi niiltä edes välillä.

Muita eväitä minulla ei sinulle oikein matkallesi ole antaa, mutta nämä ovat mielestäni tärkeimmät. Tai yksi neuvo on, vaikka et neuvoja kaipaakaan. Laitan sen kirjeen toiselle puolelle, niin voit lukea sen joskus, tai jättää lukematta. Annan kuitenkin sisältövaroituksen: se paljastaa hiukan tulevasta. Päätä itse, haluatko tietää.

Toisella puolella paperia:

Kohtele itseäsi kuin ystävää, sillä useinkaan rinnallasi ei ole ketään tekemässä sitä puolestasi.

Kaikella sillä ystävyydellä,

Aikuinen minä

P.S. Tiesin, että luet toisenkin puolen.