Sinä päivänä puissa humisee tuuli

 

Seison hautani reunalla ja katson kuoppaa arvioiden. Olen tehnyt sitä koko kesän, ja vihdoin olen tyytyväinen lopputulokseen. Kuoppa on lapion varren syvyinen ja kapeisiin harteisiini verraten ainakin tuplasti liian leveä. Tyköistuvamman, kapean uoman kaivaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta. Lapiota piti mahtua liikuttelemaan kunnolla, jotta maan sai nostettua pohjalta pois helposti. Lisäksi välillä tuli vastaan kiviä, joita joutui kampeamaan lapion kärjellä niin, että varsi oli lähes poikittain.

Pidän leveydestä myös siksi, että avarampi hauta tuntuu ajatuksena miellyttävämmälle, kuin kovin ahdas. Vaikka mielikuva on ristiriitainen, pelkään tuntevani oloni kapeassa haudassa klaustrofobiseksi, vaikka samalla tajuan päälleni tulevan satoja kiloja hiekansekaista multaa, joka estää minua joka tapauksessa hengittämästä. Mutta minä halusin tällaisen kuopan ja tällaisen tein, se on tärkeintä. Minä olen omien hautajaisteni päähenkilö ja vain sillä on väliä.

Isoimmat kivet olen seulonut hiukan kauempana pois. Haluan maa-aineksen olevan sen verran hienojakoista, että saan sen valumaan reunoille tarkasti asettelemieni pressujen avulla sujuvasti pohjalle. Sitä paitsi en tahdo, että nyrkin kokoisia kiviä sinkoilee päälleni ja ruhjoo minut mustelmille, kun teen kuolemaa. Ei sillä, että mustelmilla olisi enää siinä vaiheessa väliä, mutta en halua kuitenkaan kokea yhtään enempää kipua, kuin on pakko. Minulla on ollut aikaa suunnitella tätä, ja olen suunnitellut hyvin. Olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni.

Kuopan pohja on kaunis ja kutsuva. Olen kantanut sinne ämpäritolkulla pehmeää, vaaleaa hiekkaa rannalta. Pidän hiekan tuntumasta allani enemmän kuin kylmänkosteasta ja kovasta multapohjasta. Vaikka kesä on ollut lämmin, lämpö ei ylety kovinkaan montaa kymmentä senttiä maan pinnan alapuolelle. Valitsemani paikka on myös hiukan varjossa, sillä ympärillä olevat korkeat puut suojaavat sitä kuumimmalta paahteelta ja auringonvaloa siivilöityy aukiolle vain sieltä täältä niiden oksiston läpi.

Tämä on ollut minun paikkani lapsuudesta saakka. Muistan, miten jo ihan pienenä hakeuduin tänne pehmolelujeni kanssa leikkimään, kun kotona juotiin tai riideltiin. Yleensä molemmat tapahtuivat yhtä aikaa. Kuopan päätypuolessa oleva korkea, tasaseinäinen, lähes kuution muotoinen kivi toimi milloin majakkana, milloin ravintolan pöytänä, milloin sairaalan tutkimuslaverina. Seikkailin lelujeni kanssa mielikuvitusmaailmoissa, kun minun oli tarve paeta todellisuutta turvallisempaan paikkaan. Silloin katoin metsän eläimille tarjolle käpyjä heinä- ja lehtipedille ja koristelin kattauksen vaahteranlehtiservieteillä sekä kukkakimpuilla. Leikin lääkärihoitajaa ja tutkin ja hoidin pehmopotilaitani ja ja nostin ne sitten sammalelle lepäämään. Olin majakanvartija ja metsän henki, kaukana oikeista arjen huolista.

Enää en ole leikkinyt vuosikausiin. Kyllä kai jotkut ikäisistäni vielä leikkivät, vaikka se tuntuukin vähän nololta. Nyt kivi on saanut uuden tehtävän, kun olen kaivertanut sen kylkeen oman nimeni. Kaiverrus on kyllä enemmän raaputus kuin syvä jälki, ja olen joutunut muuttamaan suunnitelmaa koko nimen ja syntymä- ja kuolinpäivän kirjoittamisesta aika paljon. En arvannut, että hautakiven työstäminen olisi kovempi homma kuin kuopan kaivaminen, mutta kivi oli todella kovaa.

Työtä varten lainasin isän autotallista löytämääni akkukäyttöistä Dremeliä, jolla sain lopulta kelvollisesti raaputettua kiven pintaan erottuvan tekstin. Kiitin työn keskellä vanhempia mielessäni edes siitä, että olivat antaneet minulle etunimen, jossa oli vain neljä kirjainta. Niinpä kivessä lukee nyt huterin, epätasaisin tikkukirjaimin nimi, jonka alle kaiversin vielä ristin korostamaan, että kyseessä on hautakivi.

Alun perin olin ajatellut poimia kiven juurelle luonnonkukkia, mutta tajuan, että ne lakastuvat luultavasti jo ennen kuin olen kuollut. Niinpä samoilen ympäröivässä metsässä ja päädyn kaivamaan mukaani saniaisia. Ne ovat minusta kauniita. Istutan ne kiven eteen ja yritän elvyttää siirrosta loukkaantuneet, nuokkuvat kasvit kaatamalla istutuksen juurelle juomapullostani loput vedet.

Tavoitteenani on tehdä haudasta mahdollisimman yksinkertainen, sillä tiedän ettei kukaan tule hoitamaan sitä, ei istuttamaan orvokkeja keväisin, ei vaihtamaan kiven juurelle talveksi kanervia ja havuja. Haluan kuitenkin, että se pysyy siistinä ja toivon, että saniaiset jaksavat nousta maasta vuodesta toiseen.

Olisin halunnut myös kynttilälyhdyn, mutta ajattelen että tyhjänä, ilman liekkiä sisällään se oikein korostaisi sitä, ettei kukaan käy täällä muistelemassa minua. Led-kynttiläkään tuskin jaksaisi kovin montaa kuukautta palaa ilman pattereiden vaihtoa, joten hylkään vaihtoehdon heti sen tultua mieleeni. Sitten muistan kotona kukkapenkin reunalla vinossa könöttävän, aina kesän mittaan rikkaruohojen alle hautautuvan aurinkokennovalon. Se syttyy joka kevät jo hangen keskellä pilkottaessaan, riittävästi aurinkoa saatuaan. Äiti ei varmasti muista kaivata sitä, joten tuon valaisimen mukanani ja asetan sen maahan niin, että se saa mahdollisimman paljon valoa jäämättä kiven varjoon.

Sinä päivänä, kun minä kuolen, puen päälleni kauneimmat vaatteeni. On elokuun loppu ja vielä lämmintä. Lähden kotoa aamulla normaaliin aikaan reppu selässäni. Kun muut nuoret valuvat katua pitkin koululle päin, minä kuljen liehuvahelmaisessa mekossani vastakkaiseen suuntaan, enkä välitä kummeksuvista katseista. En kuule huutelua, sillä olen oppinut sulkemaan mieleni siltä. Minä olen mestari mieleni sulkemisessa.

Haudan reunalla pysähdyn kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu. Kevyeltä, sanoisin. Tunnustelen jokaista kohtaa kehossani. Tunnen kämmenien arkuuden lapioimisen puhkaisemien rakkojen kohdalta, mutta ajattelen, että joka ikinen lapiollinen oli sen arvoinen. Nämä kädet ovat työnsä tehneet. Nämä kädet eivät enää koskaan joudu koskettamaan toista ihmistä vasten tahtoaan.

Tunnen raskaan, minulle aiemmin vieraan ruumiillisen työn väsyttämät lihakseni. Käsivarret, jotka niin monta kertaa olen kietonut suojaksi itseni ympärille. Käsivarret, joita puristin mustelmille saakka silloin, kun ne ihmiset, joiden tehtävä olisi ollut suojella minua, repivätkin rajani rikki. Tunnen avonaisten hiusteni heiluvan kevyessä tuulessa ja ajattelen, että kukaan ei niihin enää tartu satuttaakseen.

Kuulen lintujen viserrystä ja tuulen huminaa puissa. On lohdullista, että niin kauniit äänet saavat jäädä viimeiseksi asiaksi, jonka korvani kuulevat ainaisten riitojen ja solvausten, huudon sijasta. Hengitän raikasta aamuisen metsän ilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hengitän keuhkojeni täydeltä ja annan sen puhdistaa aistimuistiini pinttyneen tunkkaisen hien ja keskioluen kyllästämän hengityksen hajun.

Riisun kengät ja sukat jalastani ja painan jalkapohjat tiukasti maata vasten. Hiekka ja männyn neulaset pistelevät niitä, kun keskityn tuntemaan, miten saan seistä ihan liikkumatta paikallani aistimassa tämän kaiken. Tarvitsematta enää milloinkaan näillä jaloilla juosta karkuun. Mekon helma kietoutuu reisieni ympäri tiiviisti kuin suojellakseen siltä, mitä minun ei tarvitse enää pelätä.

Seison hautani reunalla niin kauan kuin minusta tuntuu tarpeelliselle, ihan vaiti. Minun ääneni on kulunut loppuun turhista avunhuudoista. Huudettuani pelosta ja kivusta silloin, kun näin äidin hahmon poistuvan ovenpielestä, kuin hän ei olisi kuullut minua. Silloin, kun tajusin, että huutoni kuulemisen lisäksi hänen oli ollut pakko myös nähdä, mitä tapahtui.

Laskeudun varovasti hautaan. Varmistan vielä kerran, että pressujen reunat ovat ulottuvillani joka puolelta. Olen lapioinut siivilöimäni maan kahden päällekkäisen, vahvan peitteen pinnalle tasaisesti haudan ympäri kiertäen. Pressujen välit olen liukastanut saippualiuoksella, jotta saan ne luistamaan kevyemmin maan raskaasta painosta huolimatta. Olen testannut järjestelmän toimivuutta pariinkin otteeseen, sillä en ole halunnut jättää mitään epäonnistumisen mahdollisuutta.

Asetun pitkäkseni pehmeälle hiekalle kuopan pohjalle. Hiekka tuntuu viileälle, mutta minun ei ole kylmä. Lasken hellästi mukana tuomani, kaikista rakkaimman pehmoleluni poskeani vasten viereeni. Se on pitkäjalkainen koira, jonka korvat olen lapsena pureskellut rikki. Sen lelun vanuttuneeseen pintaan olen itkenyt niin monta kertaa, mutta nyt silmissäni ei ole kyyneleitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olen tekemässä jotain, minkä olen itse suunnitellut ja toteutan, toisilta lupaa kysymättä ja anteeksi pyytelemättä. Minä olen tehnyt valinnan.

Levitän kasvoilleni ohuen huivin, sillä en halua saada hiekkaa tai multaa silmiini tai suuhuni. Kerään käsiini pressujen reunoihin kiinnittämäni narut ja lasken ne vielä sormilla tunnustellen. Lähden vetämään naruista ja kun tunnen reunimmaisten peitteiden lähtevän liukumaan, nykäisen kaikin voimin saadakseni varmasti jokaisen pressun liikkeelle. Tunnen päälleni valuvan maan painon rintakehäni päällä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen ahdistukseen, joka on pusertanut minua sisältä päin.

Tasainen painon tunne peittää minut ja annan sen tyhjentää keuhkoni viimeisen kerran. Pimeys ympäröi minut. Aistin sen, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja juuri ennen kuin se vie minut mukanaan, tunnen pienen, mutta selvän värähdyksen alavatsallani, yhtä aikaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Sitten minä,

me

olemme vapaat.

Kun on pakko muistaa ja kun saa taas unohtaa

”Anton! Älä katso tänne!” äiti huutaa, kun iskä lyö sitä. Mutta en minä voi olla katsomatta. Olen vetäytynyt piiloon pöydän alle, mutta hivuttaudun hiljaa lähemmäs ja kurotan kaulaani nähdäkseni, miten äiti antaa kaiken tapahtua yhä uudelleen.

Minä kerkesin nähdä sitä samaa aika monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla minkä muistan, olin ehkä neljävuotias, mutta en usko ollenkaan sen olleen ensimmäinen kerta. Ainakaan en mielessäni tavoita sen tuntuneen mitenkään oudolta tai uudelta, vaan ryömin pois jaloista tietäen, miten pitää toimia. ”Ole hiljaa piilossa äläkä missään nimessä katso”, niin äiti aina neuvoi. Minä osasin kyllä olla hiirenhiljaa, mutta katsetta en pystynyt kääntämään pois. Näin tahraisen pöytäliinan alta miten iskän käsi nousi ja laski kuin hidastettuna, välillä käsi nyrkissä, välillä vyön ympärille puristuneena.

Potkimaan iskä ei pystynyt, koska sillä oli vain yksi jalka. Tai oli toinenkin, sellainen tekojalka, mutta ei se olisi pysynyt yhdellä jalalla pystyssä jos olisi toisella potkaissut. ”Se oli luojan lykky”, sanoi äiti joskus, mutta en minä silloin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Eikä se näin jälkikäteen ajateltuna sen kummempi lykky ollut, koska kädet oli iskällä vahvat. Mutta ei tarpeeksi vahvat, koska joka kerta se sanoi sanoi äidille että tappaa sen, mutta ei äiti sitten kuitenkaan siihen kuollut.

Minä muistan, että iskä oli valtavan pitkä ja äiti siihen verrattuna ihan hirmuisen pieni. Sitten kun se meni lattialle ihan kippuraan makaamaan, se näytti vielä pienemmältä, niin että sen olisi siitä voinut poimia vaikka taskuun. Mutta en minä poiminut, kun minun piti pysytellä piilossa. Kun iskän askeleet oli vihaiset ne kumahteli lattiaan ihan eri tavalla kuin muulloin, ja silloin minä jo livahdin pöydän alle ja tulin pois vasta kun kuulin että iskä lähti ulos tai meni nukkumaan. Silloin kun se kulki pöydän ohi tekojalka maahan kolahdellen ja minä näin siitä vaan jalat puoleen reiteen asti, minusta tuntui että iskä oli niin pitkä, että pää hipoi kattoa ja että sen piti kumartua ihan kaksinkerroin mahtuakseen kulkemaan ovesta. Kunnioitusta herättävä, sellaisena minä joskus isompana kuvailin iskää.

Minulla on yöpöydällä kuvakin niistä. Se on piirretty mutta tosi aidon näköinen. Siinä iskä seisoo leveästi hymyillen ja on nostanut minut korkealle syliinsä. Minulla on kädessä joku hieno miekka. Vieressä on äiti, joka näyttää kurkottelevan kaksin käsin minua kohti. Äiti on niin pienikokoinen, että sen kädet ei ylety tarttumaan edes minun nilkkoihin. Äidillä on suu auki, ja minä tiedän mitä se on sanomassa, mutta sitä en aio teille kertoa.

Minut vietiin kotoa pois toiseen perheeseen kun olin kuusi. Siinä perheessä oli ihan normaalikokoiset äiti ja iskä, mutta niiden mielestä minä olin jotenkin hankala eikä ne halunneet, että minä olisin ollut siellä kauaa. Ihan kuin ne olisi pelänneet minua, vaikka minä olin vielä ihan pieni poika. Sitten tuli monta uutta perhettä ja sitten sellaisia isompia taloja, joissa oli paljon huonosti käyttäytyviä lapsia ja ei ketään jota olisi voinut sanoa äidiksi tai iskäksi.

Omaa äitiä tai iskää minä en sitten nähnytkään enää, mutta onneksi minulla on se kuva etten unohda niitä. Vaikka en minä olisi muutenkaan unohtanut, välillä minä näen niistä untakin. Unet on aika samanlaisia, kuin mitä tuossa alussa kerroin, kun en minä paljon muuta niistä muista. Mutta sitä minä ihmettelen, miksei niitä ikinä päästetty etsimään mihin minut oli viety, sillä ihan varmana ne olisi tulleet jos olisivat saaneet.

Nyt kun minusta on tullut aikuinen, olen päättänyt selvittää missä äiti ja iskä on, minua ei kukaan voi estää. Olen selvittänyt asiaa jo netistä, mutta sieltä löytyy vain jotain mainintoja vanhoista lehtijutuista ja iskä aina sanoi että iltapäivälehdet valehtelee, niin minä en ole lukenut niitä juttuja ollenkaan. Minä en halua, että minulle kukaan valehtelee.

Nyt olen päässyt selvitystyössä niin pitkälle, että olen tullut tällaiseen virastoon jolla on hankala nimi, ja täältä voisi kuulemma selvitä, missä äiti ja iskä nykyään asuu. Minä astelen reippaasti tiskille, jonka takana istuu kaksi virkapukuista naista. Esitän asiani, luettelen oman henkilötunnuksenikin osoittaakseni että olen se kuka väitän olevani. Naiset vilkaisevat toisiaan jotenkin kummasti, ja minä ajattelen etteivät he jostain syystä usko minua. ”Minulla on kuvakin heistä”, sanon ja nostan piirroksen esiin. Toinen naisista tarttuu kuvaan ja nousee seisomaan. Hän laskee piirustuksen pinoon, jonka päällimmäisenä näyttää olevan lähes samanlainen kuva. Joku muukin on käynyt täällä selvittämässä samanlaista asiaa, minun täytyy siis olla oikeassa paikassa.

Toinen naisista tarttuu puhelimeen toisen lähtiessä saattamaan minua johonkin toimistohuoneeseen. Sinne astuu heti meidän perässä myös joku iso mies, mutta se ei ole minun iskä, koska iskä on paljon, paljon pidempi. Nainen katsoo minua vakavan näköisenä. ”Kuule Anton”, hän aloittaa kevyesti huokaisten, ihan kuin me tunnettaisiin, vaikka vain minä olen tiskillä kertonut kuka olen. ”Sinun äitisi kuoli 12 vuotta sitten”, nainen jatkaa ja minusta tuntuu etten yhtäkkiä pysty hengittämään. Eihän se voi olla totta, minun olisi sittenkin pitänyt poimia äiti taskuun sieltä lattialta. 

Minä itken hetken kovaan ääneen kuin pieni lapsi, tunnekuohu on niin voimakas. ”Mitä, miksei minulle ole kerrottu tästä aiemmin, miksei minua ole yritetty tavoittaa?” soperran sen jälkeen mieleeni tulvivia kysymyksiä, kunnes se tärkein nousee mieleeni. ”Tappoiko iskä äidin, missä iskä sitten on?” ”Sinun isäsi on lukuisista perheeseen kohdistuneista pahoinpitelyistä vankilassa. Hän ei kuitenkaan tappanut äitiäsi, Anton. Sinä tapoit.”

Enempää en kuule. Kiepun mustaan kuiluun, jossa vilahtelee katkonaisia pätkiä menneestä ja nykyhetkestä. Minä pöydän alla kaulaani kurkottamassa, kuuntelemassa iskän uhkauksia, katsomassa rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa kättä. Minä selaamassa lehtiotsikoita, valehtelevien lehtien otsikoita. Minä tässä toimistohuoneessa miettimässä, että naisenkin on pakko valehdella, eihän hän edes tarkistanut noita tietojaan mistään rekisteristä. Minä auttamassa iskää, minä kekseliäs poika hakemassa iskälle veistä, jos hän ei itse käsivoimin saa äitiä hengiltä vaikka yrittää jo ties monettako kertaa. Minä piirtämässä meidän perheestä kuvaa jossa minä olen päässyt iskän syliin ja hän on minusta kerrankin ylpeä. Minä lyömässä äitiä veitsellä johon iskä ei suostu tarttumaan. Minä kuvassa iskän sylissä veistä näytille nostamassa. Äiti huutamassa minulle kuvassa jotain, mitä en aio teille kertoa. Minä, ja äiti, ja iskä, ja sitten ei enää mitään, kun musta kuilu nielaisee minut jälleen kerran sisuksiinsa ja ahmaisee muistoni mennessään.

Yksinäisyys

Tänään minusta tuntuu yksinäiseltä. Minä kyllä viihdyn usein yksin, mutta yksinäisyys on eri asia. Selaan somea ja näen paljon kuvia joissa on hymyileviä kasvoja, tekemistä ja olemista yhdessä ystävien kanssa. Tunne tavallaan kateutta, mutta toisaalta en itse jaksaisi koko ajan olla sosiaalisesti noin aktiivinen, eikä minulla ole kuin pari ystävää, mutta heitä kaipaan, eritoten toista.

Yritän laskea, koska itse olisin viimeksi tavannut ystäviäni. Viime joulukuussa ehkä, ja nyt on toukokuu. Ei siksi, etten olisi pitänyt yhteyttä tai halunnut tavata. Ei siksi, etteikö aikatauluja oikeasti olisi voinut sovittaa yhteen vaikka toinen tekeekin virka-aikaa töissä ja toinen kolmivuorotyötä. Ei siksi, mutta en oikein myöskään tiedä miksi.

Päätän laittaa viestiä. ”Mitä kuuluu, olisi ihana nähdä?” Ehdotan myös muutamaa päivämäärää. Hän lukee viestini, näen sen. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, vaikka näen hänen olevan WhatsAppissa vähän väliä paikalla. Mieleeni hiipii ajatus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Selaan viestejämme taaksepäin. Jep, olen aiemminkin kysellyt kuulumisia, kirjoittanut omiani, ja saanut vastauksen useamman päivän päästä, ehkä vasta viikon kuluttua.

”Anteeksi, unohdin vastata”, toistuu itse asiassa aika monta kertaa. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän, että on oma elämä ja kiirettä ja lapset ja työt. Sattuisi vähemmän, jos viiveelle olisi joku muu syy, että oli joku tilanne päällä juuri silloin, tai meneillään jotain mikä vei ajatukset ja huomion hetkeksi muualle ihan kokonaan. Että oltiin sairaana tai mummolassa tai jotain, vaikka en tietenkään oikeasti toivo että heillä sairastettaisiin. Mutta että täysin unohtaa vastata, vaikka sitten perään kertoo, ettei kuulu mitään kummallista, tavallista arkea vain.

Minulle noiden rivien välistä paistaa, että minulla ei ole väliä, en ole ollut hänellä mielessä koko sinä aikana kun olen itse kaivannut yhteyttä ja ystävää ja vilkuillut puhelintani ensin toiveikkaana, sitten ärtyneenä, lopulta surullisena.

Selaan viestejä kauemmas. Kyllä hänkin välillä viestittää ensin, joskus kysyy kuulumisia, joskus neuvoja. Sanoo, että kaipaa juttelemista kanssani, haluaisi tavata. Kuitenkaan ehdottamani ajat eivät yleensä sovi. Silloin kun sopivat, meillä on aina mukavaa. Käymme keikalla tai syömässä hyvin, kirppiskierroksella tai kakkubuffassa. Aika kuluu kuin siivillä ja halaus erotessa on lämmin. Joka kerran luvataan, että nyt tavataan lyhyemmän ajan päästä uudestaan.

Vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauankin, aika välistä häviää ja juttu jatkuu luontevasti. Kummankin kuulumiset käydään läpi, ilot ja surut, pohditaan haasteita elämässä yhdessä. Siksi minua kummastuttaakin, miksi uuden tapaamisen sopiminen on aina niin vaikeaa. Minä en vaadi enkä painosta, en pommita viesteillä vaan annan tilaa. En mökötä tai kerro, että pahoitin mieleni siitä, ettei hän vastannut vaan olen iloinen siitä, että hänellä on nyt aikaa minulle.

Hän tekee reissuja parhaan ystävänsä kanssa. Minulle riittäisi näkeminen vaikka kerran kuussa, tai joka toinen kuukausi. Kuitenkin niin, että minusta tuntuisi että ystävyys pysyisi yllä. Tai jos hän ei halua sitä ylläpitää, senkin haluaisin tietää, vaikka sitten jäisin entistä enemmän yksin. Mutta ignooratuksi tuleminen tuntuu pahemmalta kuin se, ettei tiedä onko ystävyyttä enää olemassakaan.

Ehkä on käynyt niin kuin itselleni toisen ystäväni kanssa. Tuntuu, että maailmankatsomuksemme ajautuvat koko ajan kauemmas toisistaan ja hän tekee elämässään valintoja, joita minä en pysty hyväksymään ja siksi olen antanut ystävyyden hiipua enemmän satunnaiseksi kaveruudeksi, mutta siinä tunne on varmasti molemminpuolinen. Tämän toisen ystäväni kanssa jaamme paljon yhteistä, eikä tavatessa ole kiusallista hiljaisuutta.

Tänään minä tunnen itseni yksinäiseksi niin kuin eilenkin, ja toissapäivänä, niin kuin kaikki nämä 6 päivää jotka olen odottanut vastausta viestiini. Päätän vielä yrittää. ”Hei, onko siellä kaikki hyvin, kun ei kuulu mitään?” Nyt vastaus tulee jo seuraavana päivänä. ”Joo kaikki hyvin, ei tässä mitään erityistä. Unohdin vaan vastata, anteeksi.”

Ja vaikka ystäväni on nyt linjoilla, minä tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi.

Myrsky, Tuuli ja Tyven

 

Ennen hänet tunnettiin Myrskynä. Kun hän kävi paikalla, aina jokin muuttui. Joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan - hän ei ehtinyt jäädä katsomaan vaan kiisi tuulispäänä seuraavaan kohteeseen. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan. Hän oli nuori ja voimakas, voittamaton. Mutta sellaista elämää kukaan ei loputtomiin jaksanut.

Nuoruuden jäädessä pian muistoksi tuulen tuiverrukseen, hän tyyntyi hiukan. Hänestä tuli Tuuli, ja se hän oli todella, todella kauan. Se oli hänen tehtävänsä. Hän huojutti taimia pellolla niitä vahvistaakseen. Hän lennätti puiden siemenet itämään uusiksi metsiksi. Hän kuljetti välillä lämmintä, välillä viileämpää ilmaa mereltä sisämaahan ja toisinpäin. Hän liikutti pilviä, loi sateet ja kuivasi ne.

Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja näki paljon. Ei ollut monta paikkaa maan päällä, mihin hän ei olisi ollut tervetullut uudestaankin, vaikka hän joskus olikin hiukan kömpelö toimissaan. Hän näki sekä omat jälkensä, että ihmisen jättämät, ja jotkut niistä tekivät hänet surulliseksi. Silloin hän meni korkeiden kallioiden reunustamiin kanjoneihin ja lauloi.

Ihmisen jättämiä jälkiä tuli vuosi vuodelta lisää, vuosikymmenistä ja sadoista puhumattakaan. Tuuli toivoi, että hänellä olisi vielä samat voimat kuin Myrskynä ollessaan. Mutta aika oli uuvuttanut hänet, eikä taaksepäin ollut paluuta. Tuulen oli hiljalleen hyväksyttävä, ettei hän enää pystynyt, ei jaksanut, eikä lopulta enää edes halunnut.

Sitten hänestä tuli Tyven. Niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Humisevat metsät, ujeltavat kanjonit, taivaalla lipuvat pilvet, jopa kuohuvat valtameretkin hiljenivät kun hän oli poissa. Hiljaisuus valtasi maan ja ilman.

Silloin, vasta silloin ihminen ymmärsi, mitä oli tehnyt.

Peili

Ella on kaunis. Hänellä on huolellisesti nypityt kulmat, korkeat sopivan punaruskealla sävyllä korostetut poskipäät ja kapea nenä. Hänellä on kuulas iho ja silmissään taidokkaasti, harjaantuneella kädellä tehdyt rajaukset. Niin virheettömät, että kukaan ei arvaa käsien vapisseen niitä piirtäessä. Ellalla on kohtelias asiakaspalvelijan hymy ja hän osaa näyttää sopivan kiinnostuneelta sitä kuitenkaan olematta. Hän myy meikkejä kosmetiikkaliikkeessä ja on työn aloittaessaan sitoutunut huolehtimaan siitä, että näyttää töissä ollessaan aina huolitellulta. ”Muista, että sinä olet tämän liikkeen tärkein mainos”, esimies oli painottanut useaan otteeseen.

Työpäivän jälkeen Ella kiiruhtaa ensin kauppaan, sitten päiväkodin kautta kotiin. On Joken isäviikko, ja Ellan on haettava pojat tarhasta. Jokella on työpäivän jälkeen viikottaiset tikkakisat työkavereiden kanssa, ja niitä hän ei ole valmis jättämään välistä edes lastensa takia. Ilta venyy luultavasti aika myöhään, kuten aina. Kohta kolmevuotias Leo on pahimmassa uhmaiässä ja kuusivuotias eskarilainen Mio ihailee isäänsä yli kaiken, mutta Ellaa hän vihaa. Mio laukoo lauseita, joiden Ella kuulee olevan suoraan lasten äidin suusta, ja Ella miettii, loppuuko katkeruus ikinä. ”Et sinä ole meidän äiti, ei meidän tartte totella sinua”, Mio haastaa joka välissä ja päiväkodin hoitaja katsoo Ellaa myötätuntoisesti, kun pojat ovat vastahakoisia lähtemään.

Ella yrittää olla provosoitumatta. Hän laittaa ruoaksi kinkkupastaa, jonka tietää olevan poikien herkkua. Ruoka ei kuitenkaan maistu, koska isä ei ole paikalla käskemässä poikia syömään. ”Yäk miten pahaa, äiti tekee paljon parempaa” Mio kuitenkin irvistelee ruokapöydässä ja saa pikkuveljen innostumaan samaan. ”Yäk, yäk!” Leo huutaa ja kippaa lautasen ylösalaisin pöydälle. Pojat nauraa räkättävät yhteen ääneen ja Ella tuijottaa pöydältä lattialle valuvaa pastakastiketta jaksamatta nousta pyyhkimään sitä pois.

Ilta on yhtä taistelua. Pojat kieltäytyvät vaihtamasta yökkäreitä ja Mio sylkee hammastahnaa Ellan päälle. ”Hei, ei noin saa tehdä,” Ella yrittää vaisusti kieltää, mutta Mio vastaa, taas äitinsä suulla ”Et sä voi meitä kieltää, et sinä oo meille yhtään mitään!” Leo haluaa kuulla iltasadun, mutta Mion mielestä Ella lukee sen väärin. Mio aikoo valvoa niin kauan, että isi tulee lukemaan sadun, miksei isi jo tule? Lopulta Ella ei jaksa enää kuunnella, vaan jättää isän perään kiukkuitkevät lapset keskenään huoneeseen ja sammuttaa valot.

Hän menee kylpyhuoneeseen ja lukitsee oven perässään. Poskessa on valkoiseksi kuivuneita hammastahnaroiskeita. Ella ei tunnista itseään peilikuvastaan. Hän tarttuu kuitenkin meikinpoistoaineessa kastettuun vanulappuun ja pyyhkii silmämeikin pois. Sitten hän vaahdottaa puhdistusainetta ja pesee puuterin ja paksun peitevoiteen tottunein ottein pois. Hän nostaa märät kasvonsa altaan yltä ja nyt peilistä katsoo uupunut nuori nainen mustelma poskessaan. Ella nostaa kätensä mustelman päälle ja painelee sitä sormenpäillään. Sattuu. Hän miettii, kuinka kauan vielä jaksaa. Kyyneleet tulvivat silmiin ja Ella itkee, mutta vain vähän, jotteivat silmäluomet huomenna ole turvoksissa, kun on taas työpäivä. Peilikuva katsoo häntä syyttävästi. ”Mikset tee mitään, miksi annat kaiken jatkua?” kuva kysyy äänettömästi.

Kiukku leimahtaa Ellan sisällä. Mikä peilikuva on häntä arvostelemaan, ei tästä noin vain voi ottaa ja lähteä. Jokke ei ikinä päästäisi häntä lähtemään, ja onko kuitenkin parempi olla niin, että tietää milloin tulee hakatuksi, kuin olla joka askeleella varuillaan. Nyt hän kuitenkin pääsee liikkumaan kodin, työpaikan, ruokakaupan ja päiväkodin välillä melko vapaasti. Jos hän lähtisi, hän joutuisi piileskelemään ja olisi silti varma, että Jokke löytäisi hänet, ja silloin hän ei pääsisi parilla mustelmalla, ehei.

Ennen kuin ehtii ajatella, käsi kohoaa toimimaan, ja Ella sinkoaa lähimmän siihen sattuvan tavaran peiliä kohti. Meikinpoistoainepullon muovinen korkki räsähtää rikki ja ainetta roiskuu ympäri peilin pintaa. Ääni palauttaa Ellan tähän maailmaan. Peili ei onneksi mene rikki, se olisi suututttanut Joken, Ella huokaisee helpotuksesta ja alkaa pyyhkiä jälkiä pois. Miten hän nyt tuolla tavalla kiivastui?

Ellan yllätykseksi peilin pinta alkaa kuitenkin kuoriutua, kuin vettynyt paperi. Alta paljastuvat Ellan huolitellut työkasvot, teennäinen hymy huulillaan. Ella pyyhkäisee uudelleen ja alta paljastuu uusi kuva. Ella kuorii peilin pintaa kerros kerrokselta, ja mitä enemmän hän repii, sitä enemmän kuvasta tuijottavat kasvot häntä ahdistavat. Näkyy itkettyneitä silmiä, verta vuotava poskipää, revennyt korvareikä. Meikillä peitettyjä mustelmia, kaunis kampaus jota tehdessään Ella pystyi vieläkin muistamaan päänahan aristuksen. Monen kerroksen jälkeen paljastuu onnellisesti hymyilevä tyttö, jonka Ella muistaa valokuvasta, joka on otettu hänen ja Joken seurustelun alkuajoilta. Hän pysähtyy kuvaan hetkeksi, mutta ei tavoita tunnetta, hän toivoo ettei olisi koskaan tavannutkaan Jokkea ja repii tämänkin kerroksen pois. Hänen on löydettävä kuvasta se Ella, joka hän oikeasti on.

Lattialle kertyy kasvava kasa revittyjä kuvajaisia. Ella riipii kuvia vimman vallassa, välillä useampi kerros kerrallaan. Ohi vilahtavat opiskeluajat päihteineen, yläkoulu kiusaamisineen, lapsuus jota varjosti vanhempien alkoholinkäyttö, isän pettymys siihen ettei hän ollutkaan poika. Ella vauvana, joka ei koskaan hymyillyt. Ja lopulta peilin pinta on puhdas. Ella raapii sitä kynsillään, pirskottaa pinnalle puhdistusainetta hätääntyneenä, mutta yhtään kerrosta ei enää tule esiin. Kiiltävästä pinnasta heijastuu vastaan vain tyhjä kylpyhuone kellertävine kaakeliseinineen, mutta Ellaa kuvasta ei enää näy edes läpikuultavana hahmona. 

Ella seisoo siinä ja yhtäkkiä hän ymmärtää, että Jokke on koko ajan ollut oikeassa. Hän ei ole mitään, ei yhtään mitään.

Musta kevät

Hän oli iloinen lapsi. Hänen tuikkivat silmänsä ja hymykuoppansa saivat vastaantulijoidenkin suupielet kaartumaan ylöspäin. ”Hänestä tulee vielä jotakin suurta”, kuiskittiin. Ihmiset halusivat koskettaa hänen hehkuvaa, pehmeää ihoaan, kiiltäviä hiussuortuvia jotka loistivat auringon valossa vallattomina kiharoina. Hänen heleä naurunsa valaisi pimeimmänkin majan, ja hän nauroi usein.

Hän oli iloinen lapsi, sillä niin oli hänelle määrätty. Hänen osansa oli ilo ja se oli lahja, jota hänen tuli arvostaa. Kaikki eivät saaneet lahjaa lainkaan, ja heidän elämänsä oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä. Hänellä oli lahja, josta kuului olla kiitollinen.

Iloinen lapsi ei vielä ehtinyt kasvaa iloiseksi nuoreksi, kun eteen tuli Musta kevät. Hänen tielleen nousi vuori vastoinkäymisiä, joita pitkin hän kiipesi lakea kohti. Hänen tuli tiivistää esiin pyrkivät kyyneleet pilkkeeksi silmiinsä ja rinnasta ulos kaivautuva valitus sai purkautua vain nauruksi naamioituneena.

Suru yritti takertua lapseen hänen kompastellessaan ylöspäin vaikeuksia tieltään raivaten. Se kietoutui sumuna hänen ympärilleen ja sammutti ihosta sen hehkun. Se punoi harmaita hiuksiaan letille lapsen kiharoiden lomaan kunnes niistä tuli yhtä. Se salpasi hengen niin, että naurusta katosi helinä ja tilalle jäi vain kumea yskä. Ja kun se ojensi kätensä auttaakseen lapsen viimeisen nousun yli vuoren laelle, lapsi oli niin uupunut, että tarttui siihen.

Vastoinkäymisten vuoren huipulla lapsi katsoi alas edessä siintävää polkua. Siinä ei ollut kiviä joihin kompastua, ei jyrkänteitä joilta livetä. Oli vain tasaiseksi tallautunut, helppokulkuinen maa, jota reunustivat vuoristossa viihtyvät auringonpaisteen avaamat värikkäät kukat. Mutta lapsi ei tuntenut rinnassaan pakahtumista niiden kauneutta katsoessaan, ei voitonriemua vaikeudet kukistettuaan. Ilo oli enää pelkkä haalistuva muisto hänen kavenneiden poskiensa kuopissa. Se oli tehnyt tilaa vieraalle, joka oli asettunut asumaan. Suru oli hänessä ja se tarkoitti että lapsi oli luopunut lahjastaan.

Hän muisti, että niiden elämä, kenellä ei ollut lahjaa, oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä, ja se teki lapsen entistä surullisemmaksi. Mutta silloin ilo oli jo kaukana poissa, tavoittamattomissa kuin tuulen mukana kulkeva huokaus.

Asemalaiturilla

Hän oli siinä. Hän oli siinä ja käveli ohitsesi niin läheltä, että jos olisit ojentanut kätesi, se olisi ylettynyt hipaisemaan. Mutta et tahtonut, tohtinut tahrata hänen takkinsa helmaa. Valkoinen takki, se oli hyvä tuntomerkki näin hämärtyvässä syysillassa. Valkoisen takin oli oltava merkki siitä, että hän oli erityinen. Ei moni pukeudu valkoiseen takkiin kurasäällä, mutta hän pukeutui.

Hän oli siinä. Sinun vuoksesi hän oli tullut paikalle valkoisessa takissaan. Hän näytti ihan samalle kuin lähettämissään valokuvissa, sinun pyytämissäsi, niissä joissa hänellä ei ollut takkia yllään. Ja sinä näit hänen silmissään pettymyksen, niissä silmissä jotka katseellaan hakivat sinua asemalaiturilta.

Ihmisiä oli paljon. Hänen katseensa ei pysähtynyt sinuun kertaakaan. Hän ei tunnistanut sinua, luuli ettet tullut paikalle, vaikka lupasit. Mutta sinä et pettänyt lupaustasi, vaikkei hän sitä tiennyt. Sinä olit tullut ja odottanut häntä jo kauan.

Hänen katseensa etsi sinua ja sinä olisit halunnut nostaa kätesi tervehdykseen. Sinä olisit vaikka maksanut siitä, että hänen silmiinsä olisi syttynyt iloinen ilme tunnistamisen merkiksi. Että hän olisi hypännyt kaulaasi ja antanut pyörittää ympäri yhä uudestaan. Että olisit saanut kiertää kätesi kannattelemaan hänen hentoa vartaloaan.

Hän oli siinä, mutta sinun kätesi ei kohonnut, vaan puristui nyrkkiin taskussa niin, että kynnet purivat kipeästi kämmeneen. Sinä olit kiihtynyt, niin kiihtynyt ja niin turhautunut. Mutta sinä annoit hänen kulkea ohitsesi koskematta hänen valkoisen takkinsa helmaa.

Hän etsi sinua sellaisena kuin olit silloin, kun olit vielä nuori, vain hiukan häntä vanhempi. Sillä sellaisena sinä olit itsesi hänelle esitellyt. Et sinä uskonut, että hän olisi edes tullut sinua tapaamaan, eivät ne muut olleet koskaan tulleet. Mutta hän oli erilainen, erityinen. Siinä hän oli, ja pettyi kun luuli, että sinä et tullut. Sinä annoit hänen nousta junaan, vaikka mielesi olisi tehnyt laskeutua kiskoille veturin eteen makaamaan, jottei juna pääsisi lähtemään.

Hän oli siinä vielä hetken ja sitten hän oli mennyt. Katse harhaili asemalaiturilla junan ikkunasta vielä sen nytkähtäessä liikkeelle. Ja hän oli niin nuori ja niin kaunis, ja hän oli tullut paikalle vain sinun vuoksesi. Mutta sinä olit vanha ja likainen, niin likainen, että takin valkoinen helma olisi tahriintunut jos olisit koskettanut sitä. Eikä hän sitten enää koskaan olisi ollut puhdas.

Sinä olit likainen, ja siksi oli hyvä ettei niin tapahtunut. Ei vielä tänään.