Sinä päivänä puissa humisee tuuli

 

Seison hautani reunalla ja katson kuoppaa arvioiden. Olen tehnyt sitä koko kesän, ja vihdoin olen tyytyväinen lopputulokseen. Kuoppa on lapion varren syvyinen ja kapeisiin harteisiini verraten ainakin tuplasti liian leveä. Tyköistuvamman, kapean uoman kaivaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta. Lapiota piti mahtua liikuttelemaan kunnolla, jotta maan sai nostettua pohjalta pois helposti. Lisäksi välillä tuli vastaan kiviä, joita joutui kampeamaan lapion kärjellä niin, että varsi oli lähes poikittain.

Pidän leveydestä myös siksi, että avarampi hauta tuntuu ajatuksena miellyttävämmälle, kuin kovin ahdas. Vaikka mielikuva on ristiriitainen, pelkään tuntevani oloni kapeassa haudassa klaustrofobiseksi, vaikka samalla tajuan päälleni tulevan satoja kiloja hiekansekaista multaa, joka estää minua joka tapauksessa hengittämästä. Mutta minä halusin tällaisen kuopan ja tällaisen tein, se on tärkeintä. Minä olen omien hautajaisteni päähenkilö ja vain sillä on väliä.

Isoimmat kivet olen seulonut hiukan kauempana pois. Haluan maa-aineksen olevan sen verran hienojakoista, että saan sen valumaan reunoille tarkasti asettelemieni pressujen avulla sujuvasti pohjalle. Sitä paitsi en tahdo, että nyrkin kokoisia kiviä sinkoilee päälleni ja ruhjoo minut mustelmille, kun teen kuolemaa. Ei sillä, että mustelmilla olisi enää siinä vaiheessa väliä, mutta en halua kuitenkaan kokea yhtään enempää kipua, kuin on pakko. Minulla on ollut aikaa suunnitella tätä, ja olen suunnitellut hyvin. Olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni.

Kuopan pohja on kaunis ja kutsuva. Olen kantanut sinne ämpäritolkulla pehmeää, vaaleaa hiekkaa rannalta. Pidän hiekan tuntumasta allani enemmän kuin kylmänkosteasta ja kovasta multapohjasta. Vaikka kesä on ollut lämmin, lämpö ei ylety kovinkaan montaa kymmentä senttiä maan pinnan alapuolelle. Valitsemani paikka on myös hiukan varjossa, sillä ympärillä olevat korkeat puut suojaavat sitä kuumimmalta paahteelta ja auringonvaloa siivilöityy aukiolle vain sieltä täältä niiden oksiston läpi.

Tämä on ollut minun paikkani lapsuudesta saakka. Muistan, miten jo ihan pienenä hakeuduin tänne pehmolelujeni kanssa leikkimään, kun kotona juotiin tai riideltiin. Yleensä molemmat tapahtuivat yhtä aikaa. Kuopan päätypuolessa oleva korkea, tasaseinäinen, lähes kuution muotoinen kivi toimi milloin majakkana, milloin ravintolan pöytänä, milloin sairaalan tutkimuslaverina. Seikkailin lelujeni kanssa mielikuvitusmaailmoissa, kun minun oli tarve paeta todellisuutta turvallisempaan paikkaan. Silloin katoin metsän eläimille tarjolle käpyjä heinä- ja lehtipedille ja koristelin kattauksen vaahteranlehtiservieteillä sekä kukkakimpuilla. Leikin lääkärihoitajaa ja tutkin ja hoidin pehmopotilaitani ja ja nostin ne sitten sammalelle lepäämään. Olin majakanvartija ja metsän henki, kaukana oikeista arjen huolista.

Enää en ole leikkinyt vuosikausiin. Kyllä kai jotkut ikäisistäni vielä leikkivät, vaikka se tuntuukin vähän nololta. Nyt kivi on saanut uuden tehtävän, kun olen kaivertanut sen kylkeen oman nimeni. Kaiverrus on kyllä enemmän raaputus kuin syvä jälki, ja olen joutunut muuttamaan suunnitelmaa koko nimen ja syntymä- ja kuolinpäivän kirjoittamisesta aika paljon. En arvannut, että hautakiven työstäminen olisi kovempi homma kuin kuopan kaivaminen, mutta kivi oli todella kovaa.

Työtä varten lainasin isän autotallista löytämääni akkukäyttöistä Dremeliä, jolla sain lopulta kelvollisesti raaputettua kiven pintaan erottuvan tekstin. Kiitin työn keskellä vanhempia mielessäni edes siitä, että olivat antaneet minulle etunimen, jossa oli vain neljä kirjainta. Niinpä kivessä lukee nyt huterin, epätasaisin tikkukirjaimin nimi, jonka alle kaiversin vielä ristin korostamaan, että kyseessä on hautakivi.

Alun perin olin ajatellut poimia kiven juurelle luonnonkukkia, mutta tajuan, että ne lakastuvat luultavasti jo ennen kuin olen kuollut. Niinpä samoilen ympäröivässä metsässä ja päädyn kaivamaan mukaani saniaisia. Ne ovat minusta kauniita. Istutan ne kiven eteen ja yritän elvyttää siirrosta loukkaantuneet, nuokkuvat kasvit kaatamalla istutuksen juurelle juomapullostani loput vedet.

Tavoitteenani on tehdä haudasta mahdollisimman yksinkertainen, sillä tiedän ettei kukaan tule hoitamaan sitä, ei istuttamaan orvokkeja keväisin, ei vaihtamaan kiven juurelle talveksi kanervia ja havuja. Haluan kuitenkin, että se pysyy siistinä ja toivon, että saniaiset jaksavat nousta maasta vuodesta toiseen.

Olisin halunnut myös kynttilälyhdyn, mutta ajattelen että tyhjänä, ilman liekkiä sisällään se oikein korostaisi sitä, ettei kukaan käy täällä muistelemassa minua. Led-kynttiläkään tuskin jaksaisi kovin montaa kuukautta palaa ilman pattereiden vaihtoa, joten hylkään vaihtoehdon heti sen tultua mieleeni. Sitten muistan kotona kukkapenkin reunalla vinossa könöttävän, aina kesän mittaan rikkaruohojen alle hautautuvan aurinkokennovalon. Se syttyy joka kevät jo hangen keskellä pilkottaessaan, riittävästi aurinkoa saatuaan. Äiti ei varmasti muista kaivata sitä, joten tuon valaisimen mukanani ja asetan sen maahan niin, että se saa mahdollisimman paljon valoa jäämättä kiven varjoon.

Sinä päivänä, kun minä kuolen, puen päälleni kauneimmat vaatteeni. On elokuun loppu ja vielä lämmintä. Lähden kotoa aamulla normaaliin aikaan reppu selässäni. Kun muut nuoret valuvat katua pitkin koululle päin, minä kuljen liehuvahelmaisessa mekossani vastakkaiseen suuntaan, enkä välitä kummeksuvista katseista. En kuule huutelua, sillä olen oppinut sulkemaan mieleni siltä. Minä olen mestari mieleni sulkemisessa.

Haudan reunalla pysähdyn kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu. Kevyeltä, sanoisin. Tunnustelen jokaista kohtaa kehossani. Tunnen kämmenien arkuuden lapioimisen puhkaisemien rakkojen kohdalta, mutta ajattelen, että joka ikinen lapiollinen oli sen arvoinen. Nämä kädet ovat työnsä tehneet. Nämä kädet eivät enää koskaan joudu koskettamaan toista ihmistä vasten tahtoaan.

Tunnen raskaan, minulle aiemmin vieraan ruumiillisen työn väsyttämät lihakseni. Käsivarret, jotka niin monta kertaa olen kietonut suojaksi itseni ympärille. Käsivarret, joita puristin mustelmille saakka silloin, kun ne ihmiset, joiden tehtävä olisi ollut suojella minua, repivätkin rajani rikki. Tunnen avonaisten hiusteni heiluvan kevyessä tuulessa ja ajattelen, että kukaan ei niihin enää tartu satuttaakseen.

Kuulen lintujen viserrystä ja tuulen huminaa puissa. On lohdullista, että niin kauniit äänet saavat jäädä viimeiseksi asiaksi, jonka korvani kuulevat ainaisten riitojen ja solvausten, huudon sijasta. Hengitän raikasta aamuisen metsän ilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hengitän keuhkojeni täydeltä ja annan sen puhdistaa aistimuistiini pinttyneen tunkkaisen hien ja keskioluen kyllästämän hengityksen hajun.

Riisun kengät ja sukat jalastani ja painan jalkapohjat tiukasti maata vasten. Hiekka ja männyn neulaset pistelevät niitä, kun keskityn tuntemaan, miten saan seistä ihan liikkumatta paikallani aistimassa tämän kaiken. Tarvitsematta enää milloinkaan näillä jaloilla juosta karkuun. Mekon helma kietoutuu reisieni ympäri tiiviisti kuin suojellakseen siltä, mitä minun ei tarvitse enää pelätä.

Seison hautani reunalla niin kauan kuin minusta tuntuu tarpeelliselle, ihan vaiti. Minun ääneni on kulunut loppuun turhista avunhuudoista. Huudettuani pelosta ja kivusta silloin, kun näin äidin hahmon poistuvan ovenpielestä, kuin hän ei olisi kuullut minua. Silloin, kun tajusin, että huutoni kuulemisen lisäksi hänen oli ollut pakko myös nähdä, mitä tapahtui.

Laskeudun varovasti hautaan. Varmistan vielä kerran, että pressujen reunat ovat ulottuvillani joka puolelta. Olen lapioinut siivilöimäni maan kahden päällekkäisen, vahvan peitteen pinnalle tasaisesti haudan ympäri kiertäen. Pressujen välit olen liukastanut saippualiuoksella, jotta saan ne luistamaan kevyemmin maan raskaasta painosta huolimatta. Olen testannut järjestelmän toimivuutta pariinkin otteeseen, sillä en ole halunnut jättää mitään epäonnistumisen mahdollisuutta.

Asetun pitkäkseni pehmeälle hiekalle kuopan pohjalle. Hiekka tuntuu viileälle, mutta minun ei ole kylmä. Lasken hellästi mukana tuomani, kaikista rakkaimman pehmoleluni poskeani vasten viereeni. Se on pitkäjalkainen koira, jonka korvat olen lapsena pureskellut rikki. Sen lelun vanuttuneeseen pintaan olen itkenyt niin monta kertaa, mutta nyt silmissäni ei ole kyyneleitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olen tekemässä jotain, minkä olen itse suunnitellut ja toteutan, toisilta lupaa kysymättä ja anteeksi pyytelemättä. Minä olen tehnyt valinnan.

Levitän kasvoilleni ohuen huivin, sillä en halua saada hiekkaa tai multaa silmiini tai suuhuni. Kerään käsiini pressujen reunoihin kiinnittämäni narut ja lasken ne vielä sormilla tunnustellen. Lähden vetämään naruista ja kun tunnen reunimmaisten peitteiden lähtevän liukumaan, nykäisen kaikin voimin saadakseni varmasti jokaisen pressun liikkeelle. Tunnen päälleni valuvan maan painon rintakehäni päällä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen ahdistukseen, joka on pusertanut minua sisältä päin.

Tasainen painon tunne peittää minut ja annan sen tyhjentää keuhkoni viimeisen kerran. Pimeys ympäröi minut. Aistin sen, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja juuri ennen kuin se vie minut mukanaan, tunnen pienen, mutta selvän värähdyksen alavatsallani, yhtä aikaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa.

Sitten minä,

me

olemme vapaat.

Kun on pakko muistaa ja kun saa taas unohtaa

”Anton! Älä katso tänne!” äiti huutaa, kun iskä lyö sitä. Mutta en minä voi olla katsomatta. Olen vetäytynyt piiloon pöydän alle, mutta hivuttaudun hiljaa lähemmäs ja kurotan kaulaani nähdäkseni, miten äiti antaa kaiken tapahtua yhä uudelleen.

Minä kerkesin nähdä sitä samaa aika monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla minkä muistan, olin ehkä neljävuotias, mutta en usko ollenkaan sen olleen ensimmäinen kerta. Ainakaan en mielessäni tavoita sen tuntuneen mitenkään oudolta tai uudelta, vaan ryömin pois jaloista tietäen, miten pitää toimia. ”Ole hiljaa piilossa äläkä missään nimessä katso”, niin äiti aina neuvoi. Minä osasin kyllä olla hiirenhiljaa, mutta katsetta en pystynyt kääntämään pois. Näin tahraisen pöytäliinan alta miten iskän käsi nousi ja laski kuin hidastettuna, välillä käsi nyrkissä, välillä vyön ympärille puristuneena.

Potkimaan iskä ei pystynyt, koska sillä oli vain yksi jalka. Tai oli toinenkin, sellainen tekojalka, mutta ei se olisi pysynyt yhdellä jalalla pystyssä jos olisi toisella potkaissut. ”Se oli luojan lykky”, sanoi äiti joskus, mutta en minä silloin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Eikä se näin jälkikäteen ajateltuna sen kummempi lykky ollut, koska kädet oli iskällä vahvat. Mutta ei tarpeeksi vahvat, koska joka kerta se sanoi sanoi äidille että tappaa sen, mutta ei äiti sitten kuitenkaan siihen kuollut.

Minä muistan, että iskä oli valtavan pitkä ja äiti siihen verrattuna ihan hirmuisen pieni. Sitten kun se meni lattialle ihan kippuraan makaamaan, se näytti vielä pienemmältä, niin että sen olisi siitä voinut poimia vaikka taskuun. Mutta en minä poiminut, kun minun piti pysytellä piilossa. Kun iskän askeleet oli vihaiset ne kumahteli lattiaan ihan eri tavalla kuin muulloin, ja silloin minä jo livahdin pöydän alle ja tulin pois vasta kun kuulin että iskä lähti ulos tai meni nukkumaan. Silloin kun se kulki pöydän ohi tekojalka maahan kolahdellen ja minä näin siitä vaan jalat puoleen reiteen asti, minusta tuntui että iskä oli niin pitkä, että pää hipoi kattoa ja että sen piti kumartua ihan kaksinkerroin mahtuakseen kulkemaan ovesta. Kunnioitusta herättävä, sellaisena minä joskus isompana kuvailin iskää.

Minulla on yöpöydällä kuvakin niistä. Se on piirretty mutta tosi aidon näköinen. Siinä iskä seisoo leveästi hymyillen ja on nostanut minut korkealle syliinsä. Minulla on kädessä joku hieno miekka. Vieressä on äiti, joka näyttää kurkottelevan kaksin käsin minua kohti. Äiti on niin pienikokoinen, että sen kädet ei ylety tarttumaan edes minun nilkkoihin. Äidillä on suu auki, ja minä tiedän mitä se on sanomassa, mutta sitä en aio teille kertoa.

Minut vietiin kotoa pois toiseen perheeseen kun olin kuusi. Siinä perheessä oli ihan normaalikokoiset äiti ja iskä, mutta niiden mielestä minä olin jotenkin hankala eikä ne halunneet, että minä olisin ollut siellä kauaa. Ihan kuin ne olisi pelänneet minua, vaikka minä olin vielä ihan pieni poika. Sitten tuli monta uutta perhettä ja sitten sellaisia isompia taloja, joissa oli paljon huonosti käyttäytyviä lapsia ja ei ketään jota olisi voinut sanoa äidiksi tai iskäksi.

Omaa äitiä tai iskää minä en sitten nähnytkään enää, mutta onneksi minulla on se kuva etten unohda niitä. Vaikka en minä olisi muutenkaan unohtanut, välillä minä näen niistä untakin. Unet on aika samanlaisia, kuin mitä tuossa alussa kerroin, kun en minä paljon muuta niistä muista. Mutta sitä minä ihmettelen, miksei niitä ikinä päästetty etsimään mihin minut oli viety, sillä ihan varmana ne olisi tulleet jos olisivat saaneet.

Nyt kun minusta on tullut aikuinen, olen päättänyt selvittää missä äiti ja iskä on, minua ei kukaan voi estää. Olen selvittänyt asiaa jo netistä, mutta sieltä löytyy vain jotain mainintoja vanhoista lehtijutuista ja iskä aina sanoi että iltapäivälehdet valehtelee, niin minä en ole lukenut niitä juttuja ollenkaan. Minä en halua, että minulle kukaan valehtelee.

Nyt olen päässyt selvitystyössä niin pitkälle, että olen tullut tällaiseen virastoon jolla on hankala nimi, ja täältä voisi kuulemma selvitä, missä äiti ja iskä nykyään asuu. Minä astelen reippaasti tiskille, jonka takana istuu kaksi virkapukuista naista. Esitän asiani, luettelen oman henkilötunnuksenikin osoittaakseni että olen se kuka väitän olevani. Naiset vilkaisevat toisiaan jotenkin kummasti, ja minä ajattelen etteivät he jostain syystä usko minua. ”Minulla on kuvakin heistä”, sanon ja nostan piirroksen esiin. Toinen naisista tarttuu kuvaan ja nousee seisomaan. Hän laskee piirustuksen pinoon, jonka päällimmäisenä näyttää olevan lähes samanlainen kuva. Joku muukin on käynyt täällä selvittämässä samanlaista asiaa, minun täytyy siis olla oikeassa paikassa.

Toinen naisista tarttuu puhelimeen toisen lähtiessä saattamaan minua johonkin toimistohuoneeseen. Sinne astuu heti meidän perässä myös joku iso mies, mutta se ei ole minun iskä, koska iskä on paljon, paljon pidempi. Nainen katsoo minua vakavan näköisenä. ”Kuule Anton”, hän aloittaa kevyesti huokaisten, ihan kuin me tunnettaisiin, vaikka vain minä olen tiskillä kertonut kuka olen. ”Sinun äitisi kuoli 12 vuotta sitten”, nainen jatkaa ja minusta tuntuu etten yhtäkkiä pysty hengittämään. Eihän se voi olla totta, minun olisi sittenkin pitänyt poimia äiti taskuun sieltä lattialta. 

Minä itken hetken kovaan ääneen kuin pieni lapsi, tunnekuohu on niin voimakas. ”Mitä, miksei minulle ole kerrottu tästä aiemmin, miksei minua ole yritetty tavoittaa?” soperran sen jälkeen mieleeni tulvivia kysymyksiä, kunnes se tärkein nousee mieleeni. ”Tappoiko iskä äidin, missä iskä sitten on?” ”Sinun isäsi on lukuisista perheeseen kohdistuneista pahoinpitelyistä vankilassa. Hän ei kuitenkaan tappanut äitiäsi, Anton. Sinä tapoit.”

Enempää en kuule. Kiepun mustaan kuiluun, jossa vilahtelee katkonaisia pätkiä menneestä ja nykyhetkestä. Minä pöydän alla kaulaani kurkottamassa, kuuntelemassa iskän uhkauksia, katsomassa rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa kättä. Minä selaamassa lehtiotsikoita, valehtelevien lehtien otsikoita. Minä tässä toimistohuoneessa miettimässä, että naisenkin on pakko valehdella, eihän hän edes tarkistanut noita tietojaan mistään rekisteristä. Minä auttamassa iskää, minä kekseliäs poika hakemassa iskälle veistä, jos hän ei itse käsivoimin saa äitiä hengiltä vaikka yrittää jo ties monettako kertaa. Minä piirtämässä meidän perheestä kuvaa jossa minä olen päässyt iskän syliin ja hän on minusta kerrankin ylpeä. Minä lyömässä äitiä veitsellä johon iskä ei suostu tarttumaan. Minä kuvassa iskän sylissä veistä näytille nostamassa. Äiti huutamassa minulle kuvassa jotain, mitä en aio teille kertoa. Minä, ja äiti, ja iskä, ja sitten ei enää mitään, kun musta kuilu nielaisee minut jälleen kerran sisuksiinsa ja ahmaisee muistoni mennessään.

Peili

Ella on kaunis. Hänellä on huolellisesti nypityt kulmat, korkeat sopivan punaruskealla sävyllä korostetut poskipäät ja kapea nenä. Hänellä on kuulas iho ja silmissään taidokkaasti, harjaantuneella kädellä tehdyt rajaukset. Niin virheettömät, että kukaan ei arvaa käsien vapisseen niitä piirtäessä. Ellalla on kohtelias asiakaspalvelijan hymy ja hän osaa näyttää sopivan kiinnostuneelta sitä kuitenkaan olematta. Hän myy meikkejä kosmetiikkaliikkeessä ja on työn aloittaessaan sitoutunut huolehtimaan siitä, että näyttää töissä ollessaan aina huolitellulta. ”Muista, että sinä olet tämän liikkeen tärkein mainos”, esimies oli painottanut useaan otteeseen.

Työpäivän jälkeen Ella kiiruhtaa ensin kauppaan, sitten päiväkodin kautta kotiin. On Joken isäviikko, ja Ellan on haettava pojat tarhasta. Jokella on työpäivän jälkeen viikottaiset tikkakisat työkavereiden kanssa, ja niitä hän ei ole valmis jättämään välistä edes lastensa takia. Ilta venyy luultavasti aika myöhään, kuten aina. Kohta kolmevuotias Leo on pahimmassa uhmaiässä ja kuusivuotias eskarilainen Mio ihailee isäänsä yli kaiken, mutta Ellaa hän vihaa. Mio laukoo lauseita, joiden Ella kuulee olevan suoraan lasten äidin suusta, ja Ella miettii, loppuuko katkeruus ikinä. ”Et sinä ole meidän äiti, ei meidän tartte totella sinua”, Mio haastaa joka välissä ja päiväkodin hoitaja katsoo Ellaa myötätuntoisesti, kun pojat ovat vastahakoisia lähtemään.

Ella yrittää olla provosoitumatta. Hän laittaa ruoaksi kinkkupastaa, jonka tietää olevan poikien herkkua. Ruoka ei kuitenkaan maistu, koska isä ei ole paikalla käskemässä poikia syömään. ”Yäk miten pahaa, äiti tekee paljon parempaa” Mio kuitenkin irvistelee ruokapöydässä ja saa pikkuveljen innostumaan samaan. ”Yäk, yäk!” Leo huutaa ja kippaa lautasen ylösalaisin pöydälle. Pojat nauraa räkättävät yhteen ääneen ja Ella tuijottaa pöydältä lattialle valuvaa pastakastiketta jaksamatta nousta pyyhkimään sitä pois.

Ilta on yhtä taistelua. Pojat kieltäytyvät vaihtamasta yökkäreitä ja Mio sylkee hammastahnaa Ellan päälle. ”Hei, ei noin saa tehdä,” Ella yrittää vaisusti kieltää, mutta Mio vastaa, taas äitinsä suulla ”Et sä voi meitä kieltää, et sinä oo meille yhtään mitään!” Leo haluaa kuulla iltasadun, mutta Mion mielestä Ella lukee sen väärin. Mio aikoo valvoa niin kauan, että isi tulee lukemaan sadun, miksei isi jo tule? Lopulta Ella ei jaksa enää kuunnella, vaan jättää isän perään kiukkuitkevät lapset keskenään huoneeseen ja sammuttaa valot.

Hän menee kylpyhuoneeseen ja lukitsee oven perässään. Poskessa on valkoiseksi kuivuneita hammastahnaroiskeita. Ella ei tunnista itseään peilikuvastaan. Hän tarttuu kuitenkin meikinpoistoaineessa kastettuun vanulappuun ja pyyhkii silmämeikin pois. Sitten hän vaahdottaa puhdistusainetta ja pesee puuterin ja paksun peitevoiteen tottunein ottein pois. Hän nostaa märät kasvonsa altaan yltä ja nyt peilistä katsoo uupunut nuori nainen mustelma poskessaan. Ella nostaa kätensä mustelman päälle ja painelee sitä sormenpäillään. Sattuu. Hän miettii, kuinka kauan vielä jaksaa. Kyyneleet tulvivat silmiin ja Ella itkee, mutta vain vähän, jotteivat silmäluomet huomenna ole turvoksissa, kun on taas työpäivä. Peilikuva katsoo häntä syyttävästi. ”Mikset tee mitään, miksi annat kaiken jatkua?” kuva kysyy äänettömästi.

Kiukku leimahtaa Ellan sisällä. Mikä peilikuva on häntä arvostelemaan, ei tästä noin vain voi ottaa ja lähteä. Jokke ei ikinä päästäisi häntä lähtemään, ja onko kuitenkin parempi olla niin, että tietää milloin tulee hakatuksi, kuin olla joka askeleella varuillaan. Nyt hän kuitenkin pääsee liikkumaan kodin, työpaikan, ruokakaupan ja päiväkodin välillä melko vapaasti. Jos hän lähtisi, hän joutuisi piileskelemään ja olisi silti varma, että Jokke löytäisi hänet, ja silloin hän ei pääsisi parilla mustelmalla, ehei.

Ennen kuin ehtii ajatella, käsi kohoaa toimimaan, ja Ella sinkoaa lähimmän siihen sattuvan tavaran peiliä kohti. Meikinpoistoainepullon muovinen korkki räsähtää rikki ja ainetta roiskuu ympäri peilin pintaa. Ääni palauttaa Ellan tähän maailmaan. Peili ei onneksi mene rikki, se olisi suututttanut Joken, Ella huokaisee helpotuksesta ja alkaa pyyhkiä jälkiä pois. Miten hän nyt tuolla tavalla kiivastui?

Ellan yllätykseksi peilin pinta alkaa kuitenkin kuoriutua, kuin vettynyt paperi. Alta paljastuvat Ellan huolitellut työkasvot, teennäinen hymy huulillaan. Ella pyyhkäisee uudelleen ja alta paljastuu uusi kuva. Ella kuorii peilin pintaa kerros kerrokselta, ja mitä enemmän hän repii, sitä enemmän kuvasta tuijottavat kasvot häntä ahdistavat. Näkyy itkettyneitä silmiä, verta vuotava poskipää, revennyt korvareikä. Meikillä peitettyjä mustelmia, kaunis kampaus jota tehdessään Ella pystyi vieläkin muistamaan päänahan aristuksen. Monen kerroksen jälkeen paljastuu onnellisesti hymyilevä tyttö, jonka Ella muistaa valokuvasta, joka on otettu hänen ja Joken seurustelun alkuajoilta. Hän pysähtyy kuvaan hetkeksi, mutta ei tavoita tunnetta, hän toivoo ettei olisi koskaan tavannutkaan Jokkea ja repii tämänkin kerroksen pois. Hänen on löydettävä kuvasta se Ella, joka hän oikeasti on.

Lattialle kertyy kasvava kasa revittyjä kuvajaisia. Ella riipii kuvia vimman vallassa, välillä useampi kerros kerrallaan. Ohi vilahtavat opiskeluajat päihteineen, yläkoulu kiusaamisineen, lapsuus jota varjosti vanhempien alkoholinkäyttö, isän pettymys siihen ettei hän ollutkaan poika. Ella vauvana, joka ei koskaan hymyillyt. Ja lopulta peilin pinta on puhdas. Ella raapii sitä kynsillään, pirskottaa pinnalle puhdistusainetta hätääntyneenä, mutta yhtään kerrosta ei enää tule esiin. Kiiltävästä pinnasta heijastuu vastaan vain tyhjä kylpyhuone kellertävine kaakeliseinineen, mutta Ellaa kuvasta ei enää näy edes läpikuultavana hahmona. 

Ella seisoo siinä ja yhtäkkiä hän ymmärtää, että Jokke on koko ajan ollut oikeassa. Hän ei ole mitään, ei yhtään mitään.