Miksi hän tekee näin?

 

Miksi hän tekee näin?

Vuosia, vuosia

tulee valmiiseen pöytään

jättää tiskit siihen jos astianpesukone pitäisi tyhjentää

ottaa omat puhtaat pyykkinsä korista

Miksi hän tekee näin?

Vetäytyy omiin oloihinsa

raskaan työpäivän jälkeen

ei jaksa kysyä miten minun päiväni on mennyt,

mitä lapsille kuuluu tänään

Miksi hän tekee näin?

Välttää koskemasta

olemasta lähellä

ettei tarvitsisi vastata tarpeisiin joita hänen kehollaan ei

minua kohtaan ole enää

Miksi hän tekee näin?

Ei kehu, ei kannusta

ei kerro että näytän kauniille

ei ota syliin ja purista lujaa edes silloin kun läheiseni

on kuollut oman käden kautta

Miksi hän tekee näin?

Kysyy mitä kuuluu

ripustaa pyykit kuivumaan

laittaa ruoan ja siivoaa keittiön juuri sillä viikolla

kun minä olen vihdoin päättänyt luovuttaa

Korvaamaton, nimetön

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman. Auttanut toisia puolesta sanasta ja pyytämättä. Hoitanut ison lääkäriaseman kahden sihteerin työt niin tehokkaasti yksin, että toinen toimi lakkautettiin tarpeettomana. Hän on viimeistellyt projektit ja vuosikatsaukset valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikoja.

Hän on muistanut osakkaiden ja näiden puolisoiden syntymä- ja hääpäivät, lähettänyt kukat ja tehnyt pöytävaraukset ravintolaan. Järjestänyt tyhy-päivät, huomannut ja kehunut jokaisen uudet kampaukset ja silmälasit. Omaa kampaustaan tai lasejaan hän ei ole muuttanut vuosikausiin, sellaisiin ylellisyyksiin hänen palkkansa ei riitä. Hän on laittanut kahvihuoneeseen yhteisen joulukalenterin, eikä tehnyt numeroa siitä, ettei hänelle itselleen riittänyt luukkua avattavaksi.

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman ja pikku hiljaa uupunut oman korvaamattomuutensa alle. Lopulta niin paljon, että hänen on varattava aika vastaanotolle itselleen. Jotta saisi vaikka reseptille unilääkettä. Jos saisi nukuttua, hän kyllä jaksaisi taas. Tai jotain piristäviä lääkkeitä, silloin ei nukkumisellakaan niin väliä. Tai edes mielialaa kohottavia, jotta hymyn saaminen kasvoille ei tuntuisi niin työläälle.

Siinä hän sitten istuu, ensimmäistä kertaa odotusaulan pehmeän sohvan puolella, vuoroaan odottamassa. Kun lääkärin huoneen ovi avautuu, nousee tämän kasvoille ilahtunut ilme, joka lämmittää naisen mieltä. Lääkäri pyörähtää ympäri takaisin huoneeseensa ja nainen nousee sohvalta. Mies palaa kuitenkin nopeasti ovelle paksu pino papereita käsissään. ”Onpa hyvä kun tulit, tässä on sinulle laskutettavat lausunnot viime kuukausilta, on pitänyt jo monta kertaa tuoda ja nyt näillä alkaa olla jo vähän kiire, että ehtivät ensi viikon tilinpäätökseen.”

Nainen ottaa paperit hämmentyneenä vastaan ja on seuraamassa lääkäriä potilashuoneeseen. Mies katsoo häntä kummissaan ja tekee kädellään torjuvan eleen. ”Minulle pitäisi tulla potilas ihan juuri, ihme ettei häntä jo näy.” Sillä hetkellä nainen ymmärtää, että lääkäri ei tunnistanut hänen nimeään potilaslistaltaan. Vaikka he ovat työskennelleet yhdessä vuosikausia, vaikka hän on korvaamaton, hänellä ei ole lääkärin silmissä edes nimeä.

Nainen saa vaivoin käännettyä suupieliään hiukan ylöspäin. Sitten hän kääntyy paperipino sylissään ja palaa työhuoneeseensa. Ensi töikseen hän lähettää itselleen laskun käyttämättömästä ja perumatta jääneestä vastaanottoajasta ja paneutuu sen jälkeen laskutettavien lausuntojen pinoon.

Jos kerron, oletko valmis kuulemaan?

Kun olet kuullut tarinani, älä sääli minua.

Älä katso hämmästyneenä

äläkä sano, ettei ikinä uskoisi.

Sen sijaan usko.

Älä sano, että sinä et ikinä olisi selvinnyt siitä,

sillä minäkään en sitä saanut valita.

Minä selvisin,

koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kun olet kuullut tarinani,

katso minua silloinkin, niin kuin olisimme

elämässä samalla viivalla

vaikka olemme käyneet läpi erilaisia asioita.

Älä väheksy omaa kokemaasi

minun tarinani rinnalla,

mutta älä sano että ymmärrät,

jos et ymmärrä.

Älä käännä katsettasi pois

vaikka kuulemasi toisi kyyneleitä silmiisi,

sillä se voi olla ensimmäinen kerta

kun joku osoittaa minulle myötätuntoa.

Kun olet kuullut tarinani,

älä sure minun mennyttäni, vaan

ole kanssani iloinen siitä,

mitä minusta on tullut.

Ei kaiken kokemani takia,

eikä siitä kaikesta huolimatta,

vaan koska minusta nyt vaan sattui

tulemaan juuri tällainen.

Ja jos kaiken kuultuasi

yhä heijastat peilikuvaani pinnastasi,

kerro minulle, että sanat vahva, hyvä ja tärkeä

tarkoittavat kaikki minua,

meitä.

Musta kevät

Hän oli iloinen lapsi. Hänen tuikkivat silmänsä ja hymykuoppansa saivat vastaantulijoidenkin suupielet kaartumaan ylöspäin. ”Hänestä tulee vielä jotakin suurta”, kuiskittiin. Ihmiset halusivat koskettaa hänen hehkuvaa, pehmeää ihoaan, kiiltäviä hiussuortuvia jotka loistivat auringon valossa vallattomina kiharoina. Hänen heleä naurunsa valaisi pimeimmänkin majan, ja hän nauroi usein.

Hän oli iloinen lapsi, sillä niin oli hänelle määrätty. Hänen osansa oli ilo ja se oli lahja, jota hänen tuli arvostaa. Kaikki eivät saaneet lahjaa lainkaan, ja heidän elämänsä oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä. Hänellä oli lahja, josta kuului olla kiitollinen.

Iloinen lapsi ei vielä ehtinyt kasvaa iloiseksi nuoreksi, kun eteen tuli Musta kevät. Hänen tielleen nousi vuori vastoinkäymisiä, joita pitkin hän kiipesi lakea kohti. Hänen tuli tiivistää esiin pyrkivät kyyneleet pilkkeeksi silmiinsä ja rinnasta ulos kaivautuva valitus sai purkautua vain nauruksi naamioituneena.

Suru yritti takertua lapseen hänen kompastellessaan ylöspäin vaikeuksia tieltään raivaten. Se kietoutui sumuna hänen ympärilleen ja sammutti ihosta sen hehkun. Se punoi harmaita hiuksiaan letille lapsen kiharoiden lomaan kunnes niistä tuli yhtä. Se salpasi hengen niin, että naurusta katosi helinä ja tilalle jäi vain kumea yskä. Ja kun se ojensi kätensä auttaakseen lapsen viimeisen nousun yli vuoren laelle, lapsi oli niin uupunut, että tarttui siihen.

Vastoinkäymisten vuoren huipulla lapsi katsoi alas edessä siintävää polkua. Siinä ei ollut kiviä joihin kompastua, ei jyrkänteitä joilta livetä. Oli vain tasaiseksi tallautunut, helppokulkuinen maa, jota reunustivat vuoristossa viihtyvät auringonpaisteen avaamat värikkäät kukat. Mutta lapsi ei tuntenut rinnassaan pakahtumista niiden kauneutta katsoessaan, ei voitonriemua vaikeudet kukistettuaan. Ilo oli enää pelkkä haalistuva muisto hänen kavenneiden poskiensa kuopissa. Se oli tehnyt tilaa vieraalle, joka oli asettunut asumaan. Suru oli hänessä ja se tarkoitti että lapsi oli luopunut lahjastaan.

Hän muisti, että niiden elämä, kenellä ei ollut lahjaa, oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä, ja se teki lapsen entistä surullisemmaksi. Mutta silloin ilo oli jo kaukana poissa, tavoittamattomissa kuin tuulen mukana kulkeva huokaus.