Seison hautani reunalla ja katson kuoppaa arvioiden. Olen tehnyt sitä koko kesän, ja vihdoin olen tyytyväinen lopputulokseen. Kuoppa on lapion varren syvyinen ja kapeisiin harteisiini verraten ainakin tuplasti liian leveä. Tyköistuvamman, kapean uoman kaivaminen olisi kuitenkin ollut mahdotonta. Lapiota piti mahtua liikuttelemaan kunnolla, jotta maan sai nostettua pohjalta pois helposti. Lisäksi välillä tuli vastaan kiviä, joita joutui kampeamaan lapion kärjellä niin, että varsi oli lähes poikittain.
Pidän leveydestä myös siksi, että avarampi hauta tuntuu ajatuksena miellyttävämmälle, kuin kovin ahdas. Vaikka mielikuva on ristiriitainen, pelkään tuntevani oloni kapeassa haudassa klaustrofobiseksi, vaikka samalla tajuan päälleni tulevan satoja kiloja hiekansekaista multaa, joka estää minua joka tapauksessa hengittämästä. Mutta minä halusin tällaisen kuopan ja tällaisen tein, se on tärkeintä. Minä olen omien hautajaisteni päähenkilö ja vain sillä on väliä.
Isoimmat kivet olen seulonut hiukan kauempana pois. Haluan maa-aineksen olevan sen verran hienojakoista, että saan sen valumaan reunoille tarkasti asettelemieni pressujen avulla sujuvasti pohjalle. Sitä paitsi en tahdo, että nyrkin kokoisia kiviä sinkoilee päälleni ja ruhjoo minut mustelmille, kun teen kuolemaa. Ei sillä, että mustelmilla olisi enää siinä vaiheessa väliä, mutta en halua kuitenkaan kokea yhtään enempää kipua, kuin on pakko. Minulla on ollut aikaa suunnitella tätä, ja olen suunnitellut hyvin. Olen oikeastaan aika tyytyväinen itseeni.
Kuopan pohja on kaunis ja kutsuva. Olen kantanut sinne ämpäritolkulla pehmeää, vaaleaa hiekkaa rannalta. Pidän hiekan tuntumasta allani enemmän kuin kylmänkosteasta ja kovasta multapohjasta. Vaikka kesä on ollut lämmin, lämpö ei ylety kovinkaan montaa kymmentä senttiä maan pinnan alapuolelle. Valitsemani paikka on myös hiukan varjossa, sillä ympärillä olevat korkeat puut suojaavat sitä kuumimmalta paahteelta ja auringonvaloa siivilöityy aukiolle vain sieltä täältä niiden oksiston läpi.
Tämä on ollut minun paikkani lapsuudesta saakka. Muistan, miten jo ihan pienenä hakeuduin tänne pehmolelujeni kanssa leikkimään, kun kotona juotiin tai riideltiin. Yleensä molemmat tapahtuivat yhtä aikaa. Kuopan päätypuolessa oleva korkea, tasaseinäinen, lähes kuution muotoinen kivi toimi milloin majakkana, milloin ravintolan pöytänä, milloin sairaalan tutkimuslaverina. Seikkailin lelujeni kanssa mielikuvitusmaailmoissa, kun minun oli tarve paeta todellisuutta turvallisempaan paikkaan. Silloin katoin metsän eläimille tarjolle käpyjä heinä- ja lehtipedille ja koristelin kattauksen vaahteranlehtiservieteillä sekä kukkakimpuilla. Leikin lääkärihoitajaa ja tutkin ja hoidin pehmopotilaitani ja ja nostin ne sitten sammalelle lepäämään. Olin majakanvartija ja metsän henki, kaukana oikeista arjen huolista.
Enää en ole leikkinyt vuosikausiin. Kyllä kai jotkut ikäisistäni vielä leikkivät, vaikka se tuntuukin vähän nololta. Nyt kivi on saanut uuden tehtävän, kun olen kaivertanut sen kylkeen oman nimeni. Kaiverrus on kyllä enemmän raaputus kuin syvä jälki, ja olen joutunut muuttamaan suunnitelmaa koko nimen ja syntymä- ja kuolinpäivän kirjoittamisesta aika paljon. En arvannut, että hautakiven työstäminen olisi kovempi homma kuin kuopan kaivaminen, mutta kivi oli todella kovaa.
Työtä varten lainasin isän autotallista löytämääni akkukäyttöistä Dremeliä, jolla sain lopulta kelvollisesti raaputettua kiven pintaan erottuvan tekstin. Kiitin työn keskellä vanhempia mielessäni edes siitä, että olivat antaneet minulle etunimen, jossa oli vain neljä kirjainta. Niinpä kivessä lukee nyt huterin, epätasaisin tikkukirjaimin nimi, jonka alle kaiversin vielä ristin korostamaan, että kyseessä on hautakivi.
Alun perin olin ajatellut poimia kiven juurelle luonnonkukkia, mutta tajuan, että ne lakastuvat luultavasti jo ennen kuin olen kuollut. Niinpä samoilen ympäröivässä metsässä ja päädyn kaivamaan mukaani saniaisia. Ne ovat minusta kauniita. Istutan ne kiven eteen ja yritän elvyttää siirrosta loukkaantuneet, nuokkuvat kasvit kaatamalla istutuksen juurelle juomapullostani loput vedet.
Tavoitteenani on tehdä haudasta mahdollisimman yksinkertainen, sillä tiedän ettei kukaan tule hoitamaan sitä, ei istuttamaan orvokkeja keväisin, ei vaihtamaan kiven juurelle talveksi kanervia ja havuja. Haluan kuitenkin, että se pysyy siistinä ja toivon, että saniaiset jaksavat nousta maasta vuodesta toiseen.
Olisin halunnut myös kynttilälyhdyn, mutta ajattelen että tyhjänä, ilman liekkiä sisällään se oikein korostaisi sitä, ettei kukaan käy täällä muistelemassa minua. Led-kynttiläkään tuskin jaksaisi kovin montaa kuukautta palaa ilman pattereiden vaihtoa, joten hylkään vaihtoehdon heti sen tultua mieleeni. Sitten muistan kotona kukkapenkin reunalla vinossa könöttävän, aina kesän mittaan rikkaruohojen alle hautautuvan aurinkokennovalon. Se syttyy joka kevät jo hangen keskellä pilkottaessaan, riittävästi aurinkoa saatuaan. Äiti ei varmasti muista kaivata sitä, joten tuon valaisimen mukanani ja asetan sen maahan niin, että se saa mahdollisimman paljon valoa jäämättä kiven varjoon.
Sinä päivänä, kun minä kuolen, puen päälleni kauneimmat vaatteeni. On elokuun loppu ja vielä lämmintä. Lähden kotoa aamulla normaaliin aikaan reppu selässäni. Kun muut nuoret valuvat katua pitkin koululle päin, minä kuljen liehuvahelmaisessa mekossani vastakkaiseen suuntaan, enkä välitä kummeksuvista katseista. En kuule huutelua, sillä olen oppinut sulkemaan mieleni siltä. Minä olen mestari mieleni sulkemisessa.
Haudan reunalla pysähdyn kuulostelemaan, miltä minusta tuntuu. Kevyeltä, sanoisin. Tunnustelen jokaista kohtaa kehossani. Tunnen kämmenien arkuuden lapioimisen puhkaisemien rakkojen kohdalta, mutta ajattelen, että joka ikinen lapiollinen oli sen arvoinen. Nämä kädet ovat työnsä tehneet. Nämä kädet eivät enää koskaan joudu koskettamaan toista ihmistä vasten tahtoaan.
Tunnen raskaan, minulle aiemmin vieraan ruumiillisen työn väsyttämät lihakseni. Käsivarret, jotka niin monta kertaa olen kietonut suojaksi itseni ympärille. Käsivarret, joita puristin mustelmille saakka silloin, kun ne ihmiset, joiden tehtävä olisi ollut suojella minua, repivätkin rajani rikki. Tunnen avonaisten hiusteni heiluvan kevyessä tuulessa ja ajattelen, että kukaan ei niihin enää tartu satuttaakseen.
Kuulen lintujen viserrystä ja tuulen huminaa puissa. On lohdullista, että niin kauniit äänet saavat jäädä viimeiseksi asiaksi, jonka korvani kuulevat ainaisten riitojen ja solvausten, huudon sijasta. Hengitän raikasta aamuisen metsän ilmaa nenän kautta sisään ja suun kautta ulos. Hengitän keuhkojeni täydeltä ja annan sen puhdistaa aistimuistiini pinttyneen tunkkaisen hien ja keskioluen kyllästämän hengityksen hajun.
Riisun kengät ja sukat jalastani ja painan jalkapohjat tiukasti maata vasten. Hiekka ja männyn neulaset pistelevät niitä, kun keskityn tuntemaan, miten saan seistä ihan liikkumatta paikallani aistimassa tämän kaiken. Tarvitsematta enää milloinkaan näillä jaloilla juosta karkuun. Mekon helma kietoutuu reisieni ympäri tiiviisti kuin suojellakseen siltä, mitä minun ei tarvitse enää pelätä.
Seison hautani reunalla niin kauan kuin minusta tuntuu tarpeelliselle, ihan vaiti. Minun ääneni on kulunut loppuun turhista avunhuudoista. Huudettuani pelosta ja kivusta silloin, kun näin äidin hahmon poistuvan ovenpielestä, kuin hän ei olisi kuullut minua. Silloin, kun tajusin, että huutoni kuulemisen lisäksi hänen oli ollut pakko myös nähdä, mitä tapahtui.
Laskeudun varovasti hautaan. Varmistan vielä kerran, että pressujen reunat ovat ulottuvillani joka puolelta. Olen lapioinut siivilöimäni maan kahden päällekkäisen, vahvan peitteen pinnalle tasaisesti haudan ympäri kiertäen. Pressujen välit olen liukastanut saippualiuoksella, jotta saan ne luistamaan kevyemmin maan raskaasta painosta huolimatta. Olen testannut järjestelmän toimivuutta pariinkin otteeseen, sillä en ole halunnut jättää mitään epäonnistumisen mahdollisuutta.
Asetun pitkäkseni pehmeälle hiekalle kuopan pohjalle. Hiekka tuntuu viileälle, mutta minun ei ole kylmä. Lasken hellästi mukana tuomani, kaikista rakkaimman pehmoleluni poskeani vasten viereeni. Se on pitkäjalkainen koira, jonka korvat olen lapsena pureskellut rikki. Sen lelun vanuttuneeseen pintaan olen itkenyt niin monta kertaa, mutta nyt silmissäni ei ole kyyneleitä. Ensimmäistä kertaa elämässäni minä olen tekemässä jotain, minkä olen itse suunnitellut ja toteutan, toisilta lupaa kysymättä ja anteeksi pyytelemättä. Minä olen tehnyt valinnan.
Levitän kasvoilleni ohuen huivin, sillä en halua saada hiekkaa tai multaa silmiini tai suuhuni. Kerään käsiini pressujen reunoihin kiinnittämäni narut ja lasken ne vielä sormilla tunnustellen. Lähden vetämään naruista ja kun tunnen reunimmaisten peitteiden lähtevän liukumaan, nykäisen kaikin voimin saadakseni varmasti jokaisen pressun liikkeelle. Tunnen päälleni valuvan maan painon rintakehäni päällä, mutta se ei ole mitään verrattuna siihen ahdistukseen, joka on pusertanut minua sisältä päin.
Tasainen painon tunne peittää minut ja annan sen tyhjentää keuhkoni viimeisen kerran. Pimeys ympäröi minut. Aistin sen, vaikka pidän silmiäni kiinni. Ja juuri ennen kuin se vie minut mukanaan, tunnen pienen, mutta selvän värähdyksen alavatsallani, yhtä aikaa ensimmäistä ja viimeistä kertaa.
Sitten minä,
me
olemme vapaat.
