”Anton! Älä katso tänne!” äiti huutaa, kun iskä lyö sitä. Mutta en minä voi olla katsomatta. Olen vetäytynyt piiloon pöydän alle, mutta hivuttaudun hiljaa lähemmäs ja kurotan kaulaani nähdäkseni, miten äiti antaa kaiken tapahtua yhä uudelleen.
Minä kerkesin nähdä sitä samaa aika monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla minkä muistan, olin ehkä neljävuotias, mutta en usko ollenkaan sen olleen ensimmäinen kerta. Ainakaan en mielessäni tavoita sen tuntuneen mitenkään oudolta tai uudelta, vaan ryömin pois jaloista tietäen, miten pitää toimia. ”Ole hiljaa piilossa äläkä missään nimessä katso”, niin äiti aina neuvoi. Minä osasin kyllä olla hiirenhiljaa, mutta katsetta en pystynyt kääntämään pois. Näin tahraisen pöytäliinan alta miten iskän käsi nousi ja laski kuin hidastettuna, välillä käsi nyrkissä, välillä vyön ympärille puristuneena.
Potkimaan iskä ei pystynyt, koska sillä oli vain yksi jalka. Tai oli toinenkin, sellainen tekojalka, mutta ei se olisi pysynyt yhdellä jalalla pystyssä jos olisi toisella potkaissut. ”Se oli luojan lykky”, sanoi äiti joskus, mutta en minä silloin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Eikä se näin jälkikäteen ajateltuna sen kummempi lykky ollut, koska kädet oli iskällä vahvat. Mutta ei tarpeeksi vahvat, koska joka kerta se sanoi sanoi äidille että tappaa sen, mutta ei äiti sitten kuitenkaan siihen kuollut.
Minä muistan, että iskä oli valtavan pitkä ja äiti siihen verrattuna ihan hirmuisen pieni. Sitten kun se meni lattialle ihan kippuraan makaamaan, se näytti vielä pienemmältä, niin että sen olisi siitä voinut poimia vaikka taskuun. Mutta en minä poiminut, kun minun piti pysytellä piilossa. Kun iskän askeleet oli vihaiset ne kumahteli lattiaan ihan eri tavalla kuin muulloin, ja silloin minä jo livahdin pöydän alle ja tulin pois vasta kun kuulin että iskä lähti ulos tai meni nukkumaan. Silloin kun se kulki pöydän ohi tekojalka maahan kolahdellen ja minä näin siitä vaan jalat puoleen reiteen asti, minusta tuntui että iskä oli niin pitkä, että pää hipoi kattoa ja että sen piti kumartua ihan kaksinkerroin mahtuakseen kulkemaan ovesta. Kunnioitusta herättävä, sellaisena minä joskus isompana kuvailin iskää.
Minulla on yöpöydällä kuvakin niistä. Se on piirretty mutta tosi aidon näköinen. Siinä iskä seisoo leveästi hymyillen ja on nostanut minut korkealle syliinsä. Minulla on kädessä joku hieno miekka. Vieressä on äiti, joka näyttää kurkottelevan kaksin käsin minua kohti. Äiti on niin pienikokoinen, että sen kädet ei ylety tarttumaan edes minun nilkkoihin. Äidillä on suu auki, ja minä tiedän mitä se on sanomassa, mutta sitä en aio teille kertoa.
Minut vietiin kotoa pois toiseen perheeseen kun olin kuusi. Siinä perheessä oli ihan normaalikokoiset äiti ja iskä, mutta niiden mielestä minä olin jotenkin hankala eikä ne halunneet, että minä olisin ollut siellä kauaa. Ihan kuin ne olisi pelänneet minua, vaikka minä olin vielä ihan pieni poika. Sitten tuli monta uutta perhettä ja sitten sellaisia isompia taloja, joissa oli paljon huonosti käyttäytyviä lapsia ja ei ketään jota olisi voinut sanoa äidiksi tai iskäksi.
Omaa äitiä tai iskää minä en sitten nähnytkään enää, mutta onneksi minulla on se kuva etten unohda niitä. Vaikka en minä olisi muutenkaan unohtanut, välillä minä näen niistä untakin. Unet on aika samanlaisia, kuin mitä tuossa alussa kerroin, kun en minä paljon muuta niistä muista. Mutta sitä minä ihmettelen, miksei niitä ikinä päästetty etsimään mihin minut oli viety, sillä ihan varmana ne olisi tulleet jos olisivat saaneet.
Nyt kun minusta on tullut aikuinen, olen päättänyt selvittää missä äiti ja iskä on, minua ei kukaan voi estää. Olen selvittänyt asiaa jo netistä, mutta sieltä löytyy vain jotain mainintoja vanhoista lehtijutuista ja iskä aina sanoi että iltapäivälehdet valehtelee, niin minä en ole lukenut niitä juttuja ollenkaan. Minä en halua, että minulle kukaan valehtelee.
Nyt olen päässyt selvitystyössä niin pitkälle, että olen tullut tällaiseen virastoon jolla on hankala nimi, ja täältä voisi kuulemma selvitä, missä äiti ja iskä nykyään asuu. Minä astelen reippaasti tiskille, jonka takana istuu kaksi virkapukuista naista. Esitän asiani, luettelen oman henkilötunnuksenikin osoittaakseni että olen se kuka väitän olevani. Naiset vilkaisevat toisiaan jotenkin kummasti, ja minä ajattelen etteivät he jostain syystä usko minua. ”Minulla on kuvakin heistä”, sanon ja nostan piirroksen esiin. Toinen naisista tarttuu kuvaan ja nousee seisomaan. Hän laskee piirustuksen pinoon, jonka päällimmäisenä näyttää olevan lähes samanlainen kuva. Joku muukin on käynyt täällä selvittämässä samanlaista asiaa, minun täytyy siis olla oikeassa paikassa.
Toinen naisista tarttuu puhelimeen toisen lähtiessä saattamaan minua johonkin toimistohuoneeseen. Sinne astuu heti meidän perässä myös joku iso mies, mutta se ei ole minun iskä, koska iskä on paljon, paljon pidempi. Nainen katsoo minua vakavan näköisenä. ”Kuule Anton”, hän aloittaa kevyesti huokaisten, ihan kuin me tunnettaisiin, vaikka vain minä olen tiskillä kertonut kuka olen. ”Sinun äitisi kuoli 12 vuotta sitten”, nainen jatkaa ja minusta tuntuu etten yhtäkkiä pysty hengittämään. Eihän se voi olla totta, minun olisi sittenkin pitänyt poimia äiti taskuun sieltä lattialta.
Minä itken hetken kovaan ääneen kuin pieni lapsi, tunnekuohu on niin voimakas. ”Mitä, miksei minulle ole kerrottu tästä aiemmin, miksei minua ole yritetty tavoittaa?” soperran sen jälkeen mieleeni tulvivia kysymyksiä, kunnes se tärkein nousee mieleeni. ”Tappoiko iskä äidin, missä iskä sitten on?” ”Sinun isäsi on lukuisista perheeseen kohdistuneista pahoinpitelyistä vankilassa. Hän ei kuitenkaan tappanut äitiäsi, Anton. Sinä tapoit.”
Enempää en kuule. Kiepun mustaan kuiluun, jossa vilahtelee katkonaisia pätkiä menneestä ja nykyhetkestä. Minä pöydän alla kaulaani kurkottamassa, kuuntelemassa iskän uhkauksia, katsomassa rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa kättä. Minä selaamassa lehtiotsikoita, valehtelevien lehtien otsikoita. Minä tässä toimistohuoneessa miettimässä, että naisenkin on pakko valehdella, eihän hän edes tarkistanut noita tietojaan mistään rekisteristä. Minä auttamassa iskää, minä kekseliäs poika hakemassa iskälle veistä, jos hän ei itse käsivoimin saa äitiä hengiltä vaikka yrittää jo ties monettako kertaa. Minä piirtämässä meidän perheestä kuvaa jossa minä olen päässyt iskän syliin ja hän on minusta kerrankin ylpeä. Minä lyömässä äitiä veitsellä johon iskä ei suostu tarttumaan. Minä kuvassa iskän sylissä veistä näytille nostamassa. Äiti huutamassa minulle kuvassa jotain, mitä en aio teille kertoa. Minä, ja äiti, ja iskä, ja sitten ei enää mitään, kun musta kuilu nielaisee minut jälleen kerran sisuksiinsa ja ahmaisee muistoni mennessään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti