Luin eräästä blogista, että äitienpäivä on monelle vuoden
vaikein päivä. Omaan äitiin annettiin lupa olla pettynyt, jos
lapsuus on ollut huono tai välit eivät ole toivotunlaiset.
Minä olin
äitienpäivänä pettynyt omaan perheeseeni. Saako omiin lapsiin
pettyä, vai pitääkö vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä on
itse tehnyt väärin? Saako olla harmissaan, jos kellään koko
perheestä ei tule mieleenkään tehdä äidille aamupalaa, vaikka
olen itse ostanut (kuten joka vuosi) tarvikkeet jääkaappiin?
Vaikka joka ikinen
isänpäivä laitetaan aamupalat ja annetaan useampi paketti, edes
puolisolla ei käy mielessäkään että äitikin voisi ilahtua
valmiiksi keitetystä kahvista. Tässä vaiheessa on toki hyvä
mainita, että lapset ovat jo yläkoulussa ja lukiossa. Saako sen
ikäisiltä odottaa, että he muistaisivat vaikka halauksella ja
äitienpäivän toivotuksilla? Saako olla pettynyt, jos piirtämistä
rakastava lukiolainen sen sijaan sanoo, ettei hän nyt ole mitään
korttiakaan jaksanut tehdä, vaikka mummoille on tehty kortit, kun
olen äitienpäivästä etukäteen muistutellut ja muulle
piirustelulle on lisäksi ollut aikaa ja jaksamista. Yläkoululainen
ojentaa askartelemansa kauniin kortin, joka lämmittää mieltä,
vaikka se annetaan minulle vessaan oven raosta. Se on ainoa
äitienpäivän toivotus mitä saan ja asetan kortin yöpöydälle,
että voin muistuttaa itseäni siitä, että hän muisti. Yritän
unohtaa perään huokaistun kysymyksen siitä, miksi tällaisia
äitienpäiviä pitää edes viettää ja pyyhin kyyneleeni
vessapaperiin.
Puoliso ei toivota
minulle hyvää äitienpäivää, mutta matkalla anoppilaan kahville
hän ostaa omalle äidilleen upean orkidean. Lisäksi minä olen
lasten kanssa hankkinut hänelle lahjan, josta puoliso on tietoinen.
Enhän minä toki puolisoni äiti ole, mutta ollaan aiemmin puhuttu
siitä, miten on kiva äitien- ja isänpäivänä osoittaa arvostusta
ja kunnioitusta myös omien lasten äidille/isälle, ja hän itse
odottaa joka isänpäivänä koko perheellä nautittua
herkkuaamiaista lahjoineen kuin pikkulapsi joulua. Nyt kun alan
miettiä, on tainnut mennä yli vuosi siitä, että sain häneltä
ylipäätään missään tilanteessa edes halauksen.
Saako edes yhtenä
päivänä vuodessa toivoa, että joku huomaisi kaiken sen työn,
mitä perheen eteen olen tehnyt, vai kuulostanko heti kehuja
kalastelevalle marttyyrille? Olenko todella perheelleni pelkkä
itsestäänselvyys; siivooja, pyykkääjä, ruokakaupan lähetti,
kokki ja laskun maksaja, joka huomataan vasta, jos jostain on jotain
huomautettavaa? Päätän, että itse en ainakaan koko perheelle ala
aamupalaa laittelemaan, en tänään. Pekonit saavat kelvata johonkin
ruokaan toisena päivänä, ja nostan huoneenlämmössä säilyvät
tuoremehut kylmästä kuiva-ainekaappiin. Keitän itselleni kahvit ja
puoliso huikkaa haluavansa myös kupillisen. Kun sanon, että en aio
tänään laittaa ruokaa, että haettaisiinko sen sijaan vaikka
pitsat, puolison ei tee tänään mieli pitsaa.
Ymmärrän, että
teinit eivät välttämättä vielä osaa ajatella toisten tunteita
tai äitienpäivän merkitystä, mutta puolison toivoisin sitä
heille opettavan, kuten itsekin teen isänpäivisin. Tänä vuonna
puolison arvostus minua kohtaan on kuitenkin pyöreä nolla ja se saa
minut pohtimaan suhteemme tilaa ihan toden teolla. Tulen siihen
lopputulokseen, että olemme muuttuneet kämppäkavereiksi sillä
erotuksella, että tässä kämpässä vain toinen tekee kotitöitä.
Ainoa kiitos, minkä muistan puolisolta viimeisen vuoden aikana
saaneeni, on se, jos olen tehnyt erityisen hyvää ruokaa. Se ei ehkä
riitä kannattelemaan kokonaista parisuhdetta. Läheisyyttä meillä
ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan, ei fyysistä eikä
henkistä.
Saako äitienpäivänä
siis olla pettynyt, katkera ja surullinen? Saako toivoa osakseen edes
jotain arjesta poikkeavaa huomionosoitusta? Saako äitienpäivänä
ajatella hetken myös omia tarpeitaan?
Saako
äitienpäivälahjaksi itselleen tajuta haluavansa avioeron?
