Hiljaisuus

 

Milloin me hiljenimme

lakkasimme puhumasta

kysymästä mitä kuuluu

kuulemasta vastausta?

Oliko se ruuhkavuosina

kun oli helpompi vaieta

kuin odottaa puheenvuoroa

kun sen saatuaan

oli jo niin väsynyt

ettei jaksanut sanoa mitään?

Oliko se työpäivän jälkeinen

hetki omaa aikaa

tiskikonetta tyhjentäessä

tai ruokaa laittaessa

tärkeämpi minulle kuin se

miten sinun päiväsi oli mennyt?

Oliko se ne vuodet

jotka muuttuivat kymmeniksi

jolloin ei ehditty, jaksettu

ja kun tuli se päivä

kun olisi ehditty ja jaksettu

niin haluttiinko silloin enää?

Milloin me hiljenimme

lakkasimme puhumasta

mutta jatkoimme suorittamista

yhdessä, mutta jo niin kaukana erillään?

Oliko se ennen kuin

lakattiin koskettamasta

mentiin saunaan eri aikaan

nukuttiin omilla laidoillamme

sänkyä, jossa enää vain nukuttiin

jossa vain toinen halusi läheisyyttä?

Oliko se joku tietty hetki

kun päätit jättää kertomatta

mitä elämässäsi tapahtuu

vetäydyit ruutujesi ääreen

joista jossakin

oli koko ajan jotain kesken

Oliko se ne vuodet

joina ei puhuttu kuin lapsista

ja viikon ruokaostoksista

jolloin huomattiin, etteivät ne sanomatta

kysymättä jääneet mahtuneet enää

näytön pausettamisen mittaiseen taukoon?

Korvaamaton, nimetön

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman. Auttanut toisia puolesta sanasta ja pyytämättä. Hoitanut ison lääkäriaseman kahden sihteerin työt niin tehokkaasti yksin, että toinen toimi lakkautettiin tarpeettomana. Hän on viimeistellyt projektit ja vuosikatsaukset valmiiksi hyvissä ajoin ennen määräaikoja.

Hän on muistanut osakkaiden ja näiden puolisoiden syntymä- ja hääpäivät, lähettänyt kukat ja tehnyt pöytävaraukset ravintolaan. Järjestänyt tyhy-päivät, huomannut ja kehunut jokaisen uudet kampaukset ja silmälasit. Omaa kampaustaan tai lasejaan hän ei ole muuttanut vuosikausiin, sellaisiin ylellisyyksiin hänen palkkansa ei riitä. Hän on laittanut kahvihuoneeseen yhteisen joulukalenterin, eikä tehnyt numeroa siitä, ettei hänelle itselleen riittänyt luukkua avattavaksi.

Hän on tehnyt itsestään korvaamattoman ja pikku hiljaa uupunut oman korvaamattomuutensa alle. Lopulta niin paljon, että hänen on varattava aika vastaanotolle itselleen. Jotta saisi vaikka reseptille unilääkettä. Jos saisi nukuttua, hän kyllä jaksaisi taas. Tai jotain piristäviä lääkkeitä, silloin ei nukkumisellakaan niin väliä. Tai edes mielialaa kohottavia, jotta hymyn saaminen kasvoille ei tuntuisi niin työläälle.

Siinä hän sitten istuu, ensimmäistä kertaa odotusaulan pehmeän sohvan puolella, vuoroaan odottamassa. Kun lääkärin huoneen ovi avautuu, nousee tämän kasvoille ilahtunut ilme, joka lämmittää naisen mieltä. Lääkäri pyörähtää ympäri takaisin huoneeseensa ja nainen nousee sohvalta. Mies palaa kuitenkin nopeasti ovelle paksu pino papereita käsissään. ”Onpa hyvä kun tulit, tässä on sinulle laskutettavat lausunnot viime kuukausilta, on pitänyt jo monta kertaa tuoda ja nyt näillä alkaa olla jo vähän kiire, että ehtivät ensi viikon tilinpäätökseen.”

Nainen ottaa paperit hämmentyneenä vastaan ja on seuraamassa lääkäriä potilashuoneeseen. Mies katsoo häntä kummissaan ja tekee kädellään torjuvan eleen. ”Minulle pitäisi tulla potilas ihan juuri, ihme ettei häntä jo näy.” Sillä hetkellä nainen ymmärtää, että lääkäri ei tunnistanut hänen nimeään potilaslistaltaan. Vaikka he ovat työskennelleet yhdessä vuosikausia, vaikka hän on korvaamaton, hänellä ei ole lääkärin silmissä edes nimeä.

Nainen saa vaivoin käännettyä suupieliään hiukan ylöspäin. Sitten hän kääntyy paperipino sylissään ja palaa työhuoneeseensa. Ensi töikseen hän lähettää itselleen laskun käyttämättömästä ja perumatta jääneestä vastaanottoajasta ja paneutuu sen jälkeen laskutettavien lausuntojen pinoon.