Edes kuolemalle hän ei kelvannut

Naiset seisovat hänen edessään 
hoitajan vaatteissaan
Puhuvat ääneen
kuin hän ei olisi ollenkaan paikalla
kuin hän olisi yhtä aikaa nähtävyys
ja täysin näkymätön

Pohtivat hänen ajatuksiaan,
typerät typerät ajatukset
”Tuskin on kovin paljoa miettinyt mitään”
”Nyt ei senkään vertaa”
Vaikka hän ei muuta ole tehnytkään

Miettinyt mikä hänessä on vialla
miksi on erilainen
miksi hän ei osaa
pysty
kelpaa

Miettinyt mitä kannattaa sanoa
mitä jättää sanomatta
miettinyt mitä muut ajattelevat
jos hän vastaa kun kysytään
tai jos on hiljaa
kun ei halua
tai uskalla vaikka niin kovasti haluaisi

Miettinyt mitä rikkautta
on olla oma itsensä
jos sellaisena ei ikinä ole riittävän hyvä
Onko hyvää hänessä edes olemassa
jos kukaan ei sitä näe

Miettinyt typeriä, typeriä ajatuksia
joita toiset ovat hänelle syöttäneet
niin kauan että on alkanut uskoa niihin
vaikka pieni ääni sisällä on vielä yrittänyt huutaa
että sinä olet oikeassa ja ne kaikki muut väärässä
Ajattelemattomia
purkavat omaa pahaa oloaan sinuun
Älä usko niitä älä usko älä tee mitä ne pyytävät mitä käskevät mitä vaativat
Älä

tee

sitä

Ja sitten kaiken jälkeen hänellä on entistä enemmän aikaa ajatella
kun ei enää mihinkään muuhun pysty
kun hänestä on tullut se joka jo ennen alkoi uskoa olevansa
Pelkkä taakka
Kunpa olisi tiennyt paljonko siihen oli vielä matkaa
typerät typerät ajatukset

Eikä hän kestä äidin ikäväksi verhottua itkua
siitä ettei hän koskaan enää pysty viemään loppuun sitä mitä oli ajatellut yrittää vain yhden kerran

Mä annan sut pois

Kun nainen laskee lapsen sylistään viimeistä kertaa, hän ei itke. Kasvot ovat ilmeettömät, katse lääkkeiden turruttama, mutta heti irti päästettyään hän vajoaa maahan, eikä pääse enää ylös ilman apua. Jalat kieltäytyvät kantamasta, kuin niillä ei enää olisi virkaa hänen kehossaan. Kun häntä talutetaan pois, hän ei kuule lintujen laulua, ei huomaa auringonpaistetta, jolta toiset joutuvat silmiään varjostamaan. Hänen aurinkonsa on peittänyt musta pilvi, jonka nainen ei usko enää koskaan väistyvän.

Sinäkin päivänä paistoi aurinko, kun poika syntyi. Loppuraskaus oli vaikea. Hän turposi päivä päivältä enemmän, kunnes lopulta edes kengät eivät mahtuneet jalkaan vaan hän joutui ostamaan kirpputorilta miesten sandaalit, joilla läpsytteli menemään sen vähän, mitä ylipäätään jaksoi viikkotolkulla jatkuneilla helteillä kävellä. Viimeisinä viikkoina hän olisi halunnut perua koko homman; lapsen, eron tämän isästä, koko tapaamisen joka johti lopulta hänet tähän jamaan. Hän olisi maksanut mitä tahansa saadakseen oman kehonsa takaisin ja päästäkseen niistä kirotuista jomotuksista ja oloista, joita raskaus hänelle aiheutti. Hän halusi nukkua joutumatta nousta kolme kertaa yössä pissalle, juoda alkoholia taskumatista baariin jonottaessaan, käydä treffeillä kuten muutkin ikäisensä. Mutta sen sijaan hänestä oli tulossa kiukkuinen yksinhuoltajaäiti kaksikymmenvuotiaana.

Sitten synnytys käynnistyi. Nainen oli varma, että kuolisi siihen, että hänen kehonsa repeäisi kahtia ja että hän joutuisi kantamaan roikkuvaa vatsanahkaa lopun ikäänsä. Mutta kaikki menikin hyvin. Synnytys oli helppo ja nopea. Hän oli nuori ja keho palautui ennalleen hämmästyttävän pian. Ja vauva, tuo punainen pulleaposkinen olento, joka ennen itkua veti kasvonsa varoittavasti kurttuun, oli hänestä ihaninta mitä hän oli ikinä nähnyt. Nainen ei tiennyt kumpi oli toisestaan enemmän riippuvainen, hän vai poika.

Ei elämä tietysti ollut kahdestaan aina helppoa. Rahat olivat jatkuvasti tiukalla, samoin aika. Nainen joutui tekemään opintojen ohessa töitä, eikä ehtinyt olla pojan kanssa niin paljoa kuin olisi halunnut. Lapsi kuitenkin viihtyi päiväkodissa, vaikka päivät venyivät välillä niin pitkiksi, että nainen tunsi huonoa omaatuntoa siitä.

Poika oli tarkka tunnistamaan äidin mielialoja. Jo pienenä hän aisti, jos nainen oli allapäin tai huolissaan, ja kiipesi äidin syliin kietomaan pienet käsivarret kaulan ympärille. Kun lapsi sitten nelivuotiaana alkoi säännöstellä syömisiään, äiti oli varma, että poika oli kuullut, kun hän puhelimessa valitti sisarelleen, ettei rahat meinanneet riittää edes kunnon ruokaan. Poika oli juuri sellainen, huomaavainen ja ajattelevainen jo tuossa iässä, ja valmis luopumaan omasta annoksestaan, jotta äidille riittäisi enemmän.

Vaikka nainen jutteli asiasta pojan kanssa ja vakuutti, että he pärjäisivät kyllä ja näytti kaapista, kuinka paljon heillä siellä oli ruokaa, pojan ruokahalu ei kohentunut. Neuvolassa huolestuttiin, kun pojan paino oli laskenut, eikä pituuttakaan ollut tullut odotetusti. Vartalolla oli haaleita mustelmia, joita äiti ei osannut selittää, ja käynti poiki lastenlääkärin lähetteen lisäksi myös lastensuojeluilmoituksen. Sairaalan armottoman kirkkaiden lamppujen alla äitikin ensimmäistä kertaa todella näki, kuinka laihaksi lapsi oli käynyt. Nivelet näyttivät hentoisessa kehossa suhteettoman suurilta ja poika oli iholtaan yhtä kalpea kuin valkeat lakanat, joiden väliin hän jäi yötään viettämään.

Silti syöpädiagnoosi oli yllätys. Äiti oli pyöritellyt mielessään eri vaihtoehtoja, tahtoikään liittyvästä nirsoilusta refluksitautiin ja mielialaongelmiin, mutta leukemiaa hän ei osannut kuvitellakaan. Ja kun diagnoosi oli varma, hän takertui ennusteisiin, jotka olivat kohtuullisen hyvät. Eivät erinomaiset, mutta paranemisen piti olla kuitenkin todennäköisempää kuin sen toisen vaihtoehdon.

Hoidot olivat rankkoja, mutta poika ei valittanut koskaan ääneen. Joskus, kun hentoja suonia jouduttiin toistuvasti pistelemään ja solunsalpaajat kirvelivät tippapussista kehoon siirtyessään, äiti näki hiljaisen kyyneleen valuvan lapsen poskelle, mutta jos tämä tavoitti äidin katseen, hän silti jaksoi taivuttaa suupielensä hentoon hymyyn. Niin reipas pieni rakas, liian reipas, liian isojen asioiden äärellä ihan liian pienenä.

Ensimmäisten hoitojen tulokset vaikuttivat lupaavilta. He juhlistivat tuloksia kippistämällä äidin mäkkäristä hakemilla pirtelöillä sairaalahuoneessa ja hassuttelivat ja nauroivat. Äiti tunsi vahvasti, että he selättäisivät tämän, yhdessä he pystyisivät mihin vaan, kuten tähänkin asti.

Seuraavana aamuna pojalle oli noussut kova kuume. Tulehdusarvot nousivat nousemistaan eivätkä antibiootit tehonneet. Poika siirrettiin teho-osastolle eikä nainen ollut tunnistaa lastaan nesteytys-, lääke- ja veriletkujen seasta, liian suuren näköisen happimaskin takaa.

Sitten poika kuoli. Hän vain lakkasi hengittämästä ja sydän lakkasi lyömästä, eikä nainen voinut ymmärtää, miten nykyisellä lääketieteen osaamisella ei saatu ilmaa pumpattua keuhkoihin ja sydäntä tekemään työtään. Poika kuoli ja äiti jäi yksin, enemmän yksin kuin vielä koskaan.

Verenmyrkytys yhdistettynä vakavaan vastustuskykyä alentavaan sairauteen kirjattiin kuolinsyyksi. Nainen vietti unettomia öitä kotona varmana siitä, että oli tappanut lapsensa. Oliko hän tuonut sen bakteerin mäkkärin pussissa, oliko siellä joku flunssainen työntekijä käsitellyt tilausta likaisin käsin ja hän tarjoili tappavan annoksen pojalle ajattelematta sen vertaa?

Muuta äiti ei pysty lapsen kuoleman jälkeisiltä viikoilta muistamaan, kuin musertavan syyllisyyden ja surun joka tuntui liian raskaalta kantaa. Hän ei tiedä, miten hautajaiset on järjestetty, olisiko hänen pitänyt olla töissä vai onko hän hakenut sairauslomaa, hän ei pysty edes muistamaan milloin hän on viimeksi syönyt tai peseytynyt. Sisko on luultavasti hoitanut kaiken hänen puolestaan, mutta nainen ei osaa olla kiitollinen. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Paitsi sillä, että hänen on nyt luovuttava lapsesta lopullisesti, eikä hän pysty siihen.

Arkku on niin pieni, että nainen vaatii saada kantaa sen sylissään. Hän ei saa lohtua papin lempeistä sanoista, hän vihaa jumalaa ja hän vihaa tuota kesäistä hautausmaata, jonka reunamille kaivettuun kuoppaan poika nyt pitäisi laskea. Hän puristaa arkkua niin lujaa ja kauan, että käsivarsiin jää mustelmat. Niin kauan, että lopulta sisko tulee ja irrottaa otteen hellästi, mutta päättäväisesti.

Ja niin äiti laskee lapsen sylistään viimeisen kerran. Hän ei itke, kyyneleitä ei enää irtoa ja mieli on turta lääkkeistä joita hän on ottanut päivästä selvitäkseen. Nainen vajoaa maahan, eikä pääse ylös ilman apua, mutta sisko on siinä, jälleen sisko on siinä. Ja sisko tukee häntä, taluttaa hänet pois, vie kotiin ja jää yöksi, peittelee vuoteeseen ja silittää. Mutta nainen ei pysty nukkumaan. Hänen yönsä on yhtä levoton ja pimeä kuin pahimmassa painajaisunessa, vaikka hän ei ummista silmiään.

Nainen hamuaa tyynyn käteensä ja painaa sen tiukasti suunsa eteen, ja tyynyn uumeniin hän huutaa ikäväänsä, kunnes ääntä ei enää tule. Ja sitten valkenee seuraava aamu, vaikka hän ei ole siihen mitenkään valmis.

Kirje nuorelle minulle

 Hei lapsuuteni ja nuoruuteni minä,

kirjoitan täältä aika kaukaa aikuisuudesta, kolmenkymmenen vuoden päästä. Minä siis tiedän jo aika pitkälle, millainen elämästäsi tulee, ja siksi halusin tulla kertomaan sinulle yhden asian.

Sinä selviät. Ihan kaikesta sinä selviät, eikä mikään tulevaisuudessa kokemasi riko sinua kokonaan. Sinä selviät, ja sinua odottaa vielä paljon hyvää. Siihen voit luottaa, vaikka kaikki ympäriltä tuntuisi murtuvan.

Laitan sinulle tähän kirjeen mukaan myös pienen paketin. Nuo korvalappustereot ovat sitä varten, että voit niiden avulla paeta ääniä, joita et halua kuulla. Mutta ennen kaikkea ne ovat hiljaisuutta varten. Sitä painostavaa hiljaisuutta, jota sinun on kaikista vaikein kestää.

Laitoin pakettiin myös suloisen pehmeän unimaskin. Mustan, tietenkin, sillä pian et muuta väriä halua käyttää, vaikka huoneesi onkin vielä nyt pastellin sävyissä. Maskilla voit peittää silmäsi silloin, kun huomaat lukevasi asioita liikaa rivien välistä. Ihan jokaisella tauolla puheessa, hengityksen sävyllä ja sanomattomalla sanalla ei ole piilomerkitystä, mutta en ole varma opitko ikinä niiden tulkitsemisesta luopumaan. Sulje kuitenkin silmäsi niiltä edes välillä.

Muita eväitä minulla ei sinulle oikein matkallesi ole antaa, mutta nämä ovat mielestäni tärkeimmät. Tai yksi neuvo on, vaikka et neuvoja kaipaakaan. Laitan sen kirjeen toiselle puolelle, niin voit lukea sen joskus, tai jättää lukematta. Annan kuitenkin sisältövaroituksen: se paljastaa hiukan tulevasta. Päätä itse, haluatko tietää.

Toisella puolella paperia:

Kohtele itseäsi kuin ystävää, sillä useinkaan rinnallasi ei ole ketään tekemässä sitä puolestasi.

Kaikella sillä ystävyydellä,

Aikuinen minä

P.S. Tiesin, että luet toisenkin puolen.

Kivisuutari

Kivisuutari oli ahkera mies, oli aina ollut. Joka aamu hän kiiruhti rantasaunan päähän rakentamaansa työhuoneeseen mukanaan voipaperiin käärimänsä eväsleipäset ja herukkamehua lasisessa puolen litran pullossa. Tuossa pienessä huoneessa hän teki töitä niin pitkään, että käsivarsia ja hartioita särki, eivätkä taltta ja vasara enää pysyneet hänen puutuneissa sormissaan.

Aina silloin tällöin suutari sai tilauksen, kun joku ohikulkija pysähtyi ihastelemaan kivestä veistettyjä kenkäpareja, joita hän oli kylätien varrelle jättänyt kivien ja kantojen päällisiä koristamaan. Koska kiven työstäminen käsin ei ollut kovin joutuisaa, ei monikaan kuitenkaan jaksanut odottaa, eikä koskaan tullut valmista paria maksun kanssa noutamaan. Mies sai moitteet hitaudesta myös silloin, jos kengät oli tilattu lapselle, jonka jalka oli välissä ehtinyt kasvamaan ja pari oli jo valmistuessaan saajalleen liian pieni.

Osalla kengät hiersivät jalkoja, toisille ne olivat liian raskaat kävellä. Moitteita sateli monelta suunnalta, mutta upealle joka ikinen valmis kenkäpari näytti, sitä ei kukaan voinut kieltää. Niinpä kivisuutari kilkutteli kivenmurikoita varasallaan pitkän päivän toisensa jälkeen, mitäpä hän olisi muutakaan osannut tehdä.

Eräänä päivänä työhuoneelle ilmestyi pikkuruinen ukko, tuskin verstaan puisen tuolin jalkaa korkeampi. Hän tilasi kenkäparin hienoimmasta kivestä mitä löytyi ja jätti ruhtinaallisen etumaksun, jonka lisäksi kivisuutari saisi vielä varsinaisen palkkion, kunhan kengät olisivat valmiit. Ukko lupasi palata tasan puolen vuoden kuluttua mukanaan mies, kenen jalkoihin kengät oli tarkoitettu. Sattuipa vielä niin sopivasti, että saajan jalka oli täsmälleen samaa kokoa kuin suutarin, joten hän saattoi mallata paria omiin jalkoihinsa niin usein kuin tarvitsi, jotta kengistä tulisi varmasti sopivat.

Voimiaan säästelemättä suutari rehki ja kivisistä kengistä tuli todella hienot. Hän kiillotti kiven pinnan niin sileäksi kuin taisi, jotta kaikki sen sävyt nousivat upeasti esiin. Se oli hienoin kenkäpari, jonka suutari oli ikinä tehnyt ja hän tunsi suurta ylpeyttä nostaessaan kengät tasan puolen vuoden kuluttua verstaan pöydälle valmiina noutoa odottamaan.

Pientä miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ja suutari oli kummissaan. Hän arveli ehkä erehtyneensä päivällä tai parilla, kohautti olkiaan ja kävi yön mökissään nukkumassa. Aamuvarhaisella hän saapui taas työhuoneelleen eväsleipänyssykkä mukanaan, herukkamehupullo toisessa kädessä. Kengät odottivat pöydällä koskemattomina, mutta viereen oli ilmestynyt hieno puinen rasia, jonka kansi oli taidokkaasti veistetty.

Suutari tunnusteli työn kovettamilla sormenpäillään kannen kuvioita. Joku oli tehnyt ison ja hienon työn sitä kaivertaessaan. Sitten hän avasi kannen. Laatikko oli täynnä rahaa. Suutari ei eläessään ollut nähnyt niin suurta summaa. Setelien seassa näkyi puinen kahva, jossa oli samaa koristeellista kuviointia kuin rasian kannessa. Suutari tarttui kahvaan ja veti esineen esille. Se oli peili.

Hän nosti kuvastimen hämmentyneenä kasvojensa eteen ja siitä kuvaansa katsoessaan hän yhtäkkiä tajusi, kuka pikkuruinen ukko, se tuolin jalan mittainen, oli ollut. Suutari laski peilin takaisin rahojen sekaan käsi voimakkaasti vapisten. Sitten hän veti täydellisesti istuvat, maailman upeimmat kiviset kengät pöydältä jalkoihinsa ja astui raskain askelin työhuoneestaan ulos.

Suutari raahusti saunamökin ohi rantaan jaksaen hädin tuskin nostaa heikoksi käyneitä jalkojaan ja kumartui pesemään hikiset, harmaat kasvonsa viileällä järvivedellä. Vesilintu räpisteli itseään lentoon jossain lähistöllä siivet tyyntä pintaa viistäen, mutta suutari ei kääntynyt katsomaan. Sen sijaan hän astui veteen ja käveli syvemmälle, yhä syvemmälle. Sitten kivisuutari katosi kokonaan näkyvistä. Veden pinta väreili renkaina hetken, kunnes tasoittui yhtä tyyneksi, kuin oli äsken ollut.

Äidille

Kun lapseni olit vasta kasvamassa kohdussani

minä vannoin tekeväni toisin

niin monta asiaa

Sillä minä muistin

mykkäkoulut

ilmapiirin jossa ei tohtinut aina

edes hengittää

ettei siitä kuuluva ääni olisi suututtanut sinua

äiti

Kun ei uskaltanut kysyä

vaikka oli kysyttävää

Ei se pelottanut ettei vastaus olisi oikea

tai että oltaisiin eri mieltä

vaan ettei saisi vastausta lainkaan

Kysymys jäi ilmaan

leijumaan

Mutta raskaampana leijui

se hiljaisuus, joka vastasi enemmän

kuin olin valmis kestämään

Niin minä vannoin

pienet värähdykset vatsallani

Minun lapseni ei tarvitse pelätä

omaa äitiään

luoja paratkoon

Sillä niin monta asiaa tulen tekemään toisin

Sukupolvea viisaampana välttämään

kaikki ne karikot joihin

pienenä itse jouduin kompastelemaan

Ja minusta tuli äiti

täydellinen

ainakin halusin olla

Yritin, minä todella yritin

Olin ylpeä siitä etten riidellyt

vaikka ärsytti

Olisi ehkä joskus pitänyt opetella

sillä minä vaikenin

äiti minä vaikenin niin kuin sinä

Vaikka tiesin että lapseni tulisi laillani

muistamaan mykkäkoulut lopun ikäänsä

eikä ikinä saisi mallia siitä mitä on riidellä

ja sopia

Ja kun istun sohvalla

jälleen kerran vaikenemassa

riitelyn sijaan

piilottamassa ne tunteet, joista ei osata puhua

Puhelin kädessäni

selaan toisten kulissielämiä somesta

ja postaan sinne omani

Kännykän kelmeässä valossa

sen kuvaruudulta heijastuvat vastaan sinun kasvosi

äiti

Musta kevät

Hän oli iloinen lapsi. Hänen tuikkivat silmänsä ja hymykuoppansa saivat vastaantulijoidenkin suupielet kaartumaan ylöspäin. ”Hänestä tulee vielä jotakin suurta”, kuiskittiin. Ihmiset halusivat koskettaa hänen hehkuvaa, pehmeää ihoaan, kiiltäviä hiussuortuvia jotka loistivat auringon valossa vallattomina kiharoina. Hänen heleä naurunsa valaisi pimeimmänkin majan, ja hän nauroi usein.

Hän oli iloinen lapsi, sillä niin oli hänelle määrätty. Hänen osansa oli ilo ja se oli lahja, jota hänen tuli arvostaa. Kaikki eivät saaneet lahjaa lainkaan, ja heidän elämänsä oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä. Hänellä oli lahja, josta kuului olla kiitollinen.

Iloinen lapsi ei vielä ehtinyt kasvaa iloiseksi nuoreksi, kun eteen tuli Musta kevät. Hänen tielleen nousi vuori vastoinkäymisiä, joita pitkin hän kiipesi lakea kohti. Hänen tuli tiivistää esiin pyrkivät kyyneleet pilkkeeksi silmiinsä ja rinnasta ulos kaivautuva valitus sai purkautua vain nauruksi naamioituneena.

Suru yritti takertua lapseen hänen kompastellessaan ylöspäin vaikeuksia tieltään raivaten. Se kietoutui sumuna hänen ympärilleen ja sammutti ihosta sen hehkun. Se punoi harmaita hiuksiaan letille lapsen kiharoiden lomaan kunnes niistä tuli yhtä. Se salpasi hengen niin, että naurusta katosi helinä ja tilalle jäi vain kumea yskä. Ja kun se ojensi kätensä auttaakseen lapsen viimeisen nousun yli vuoren laelle, lapsi oli niin uupunut, että tarttui siihen.

Vastoinkäymisten vuoren huipulla lapsi katsoi alas edessä siintävää polkua. Siinä ei ollut kiviä joihin kompastua, ei jyrkänteitä joilta livetä. Oli vain tasaiseksi tallautunut, helppokulkuinen maa, jota reunustivat vuoristossa viihtyvät auringonpaisteen avaamat värikkäät kukat. Mutta lapsi ei tuntenut rinnassaan pakahtumista niiden kauneutta katsoessaan, ei voitonriemua vaikeudet kukistettuaan. Ilo oli enää pelkkä haalistuva muisto hänen kavenneiden poskiensa kuopissa. Se oli tehnyt tilaa vieraalle, joka oli asettunut asumaan. Suru oli hänessä ja se tarkoitti että lapsi oli luopunut lahjastaan.

Hän muisti, että niiden elämä, kenellä ei ollut lahjaa, oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä, ja se teki lapsen entistä surullisemmaksi. Mutta silloin ilo oli jo kaukana poissa, tavoittamattomissa kuin tuulen mukana kulkeva huokaus.