Kivisuutari

Kivisuutari oli ahkera mies, oli aina ollut. Joka aamu hän kiiruhti rantasaunan päähän rakentamaansa työhuoneeseen mukanaan voipaperiin käärimänsä eväsleipäset ja herukkamehua lasisessa puolen litran pullossa. Tuossa pienessä huoneessa hän teki töitä niin pitkään, että käsivarsia ja hartioita särki, eivätkä taltta ja vasara enää pysyneet hänen puutuneissa sormissaan.

Aina silloin tällöin suutari sai tilauksen, kun joku ohikulkija pysähtyi ihastelemaan kivestä veistettyjä kenkäpareja, joita hän oli kylätien varrelle jättänyt kivien ja kantojen päällisiä koristamaan. Koska kiven työstäminen käsin ei ollut kovin joutuisaa, ei monikaan kuitenkaan jaksanut odottaa, eikä koskaan tullut valmista paria maksun kanssa noutamaan. Mies sai moitteet hitaudesta myös silloin, jos kengät oli tilattu lapselle, jonka jalka oli välissä ehtinyt kasvamaan ja pari oli jo valmistuessaan saajalleen liian pieni.

Osalla kengät hiersivät jalkoja, toisille ne olivat liian raskaat kävellä. Moitteita sateli monelta suunnalta, mutta upealle joka ikinen valmis kenkäpari näytti, sitä ei kukaan voinut kieltää. Niinpä kivisuutari kilkutteli kivenmurikoita varasallaan pitkän päivän toisensa jälkeen, mitäpä hän olisi muutakaan osannut tehdä.

Eräänä päivänä työhuoneelle ilmestyi pikkuruinen ukko, tuskin verstaan puisen tuolin jalkaa korkeampi. Hän tilasi kenkäparin hienoimmasta kivestä mitä löytyi ja jätti ruhtinaallisen etumaksun, jonka lisäksi kivisuutari saisi vielä varsinaisen palkkion, kunhan kengät olisivat valmiit. Ukko lupasi palata tasan puolen vuoden kuluttua mukanaan mies, kenen jalkoihin kengät oli tarkoitettu. Sattuipa vielä niin sopivasti, että saajan jalka oli täsmälleen samaa kokoa kuin suutarin, joten hän saattoi mallata paria omiin jalkoihinsa niin usein kuin tarvitsi, jotta kengistä tulisi varmasti sopivat.

Voimiaan säästelemättä suutari rehki ja kivisistä kengistä tuli todella hienot. Hän kiillotti kiven pinnan niin sileäksi kuin taisi, jotta kaikki sen sävyt nousivat upeasti esiin. Se oli hienoin kenkäpari, jonka suutari oli ikinä tehnyt ja hän tunsi suurta ylpeyttä nostaessaan kengät tasan puolen vuoden kuluttua verstaan pöydälle valmiina noutoa odottamaan.

Pientä miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ja suutari oli kummissaan. Hän arveli ehkä erehtyneensä päivällä tai parilla, kohautti olkiaan ja kävi yön mökissään nukkumassa. Aamuvarhaisella hän saapui taas työhuoneelleen eväsleipänyssykkä mukanaan, herukkamehupullo toisessa kädessä. Kengät odottivat pöydällä koskemattomina, mutta viereen oli ilmestynyt hieno puinen rasia, jonka kansi oli taidokkaasti veistetty.

Suutari tunnusteli työn kovettamilla sormenpäillään kannen kuvioita. Joku oli tehnyt ison ja hienon työn sitä kaivertaessaan. Sitten hän avasi kannen. Laatikko oli täynnä rahaa. Suutari ei eläessään ollut nähnyt niin suurta summaa. Setelien seassa näkyi puinen kahva, jossa oli samaa koristeellista kuviointia kuin rasian kannessa. Suutari tarttui kahvaan ja veti esineen esille. Se oli peili.

Hän nosti kuvastimen hämmentyneenä kasvojensa eteen ja siitä kuvaansa katsoessaan hän yhtäkkiä tajusi, kuka pikkuruinen ukko, se tuolin jalan mittainen, oli ollut. Suutari laski peilin takaisin rahojen sekaan käsi voimakkaasti vapisten. Sitten hän veti täydellisesti istuvat, maailman upeimmat kiviset kengät pöydältä jalkoihinsa ja astui raskain askelin työhuoneestaan ulos.

Suutari raahusti saunamökin ohi rantaan jaksaen hädin tuskin nostaa heikoksi käyneitä jalkojaan ja kumartui pesemään hikiset, harmaat kasvonsa viileällä järvivedellä. Vesilintu räpisteli itseään lentoon jossain lähistöllä siivet tyyntä pintaa viistäen, mutta suutari ei kääntynyt katsomaan. Sen sijaan hän astui veteen ja käveli syvemmälle, yhä syvemmälle. Sitten kivisuutari katosi kokonaan näkyvistä. Veden pinta väreili renkaina hetken, kunnes tasoittui yhtä tyyneksi, kuin oli äsken ollut.