Ennen hänet tunnettiin Myrskynä. Kun hän kävi paikalla, aina jokin muuttui. Joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan - hän ei ehtinyt jäädä katsomaan vaan kiisi tuulispäänä seuraavaan kohteeseen. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan. Hän oli nuori ja voimakas, voittamaton. Mutta sellaista elämää kukaan ei loputtomiin jaksanut.
Nuoruuden jäädessä pian muistoksi tuulen tuiverrukseen, hän tyyntyi hiukan. Hänestä tuli Tuuli, ja se hän oli todella, todella kauan. Se oli hänen tehtävänsä. Hän huojutti taimia pellolla niitä vahvistaakseen. Hän lennätti puiden siemenet itämään uusiksi metsiksi. Hän kuljetti välillä lämmintä, välillä viileämpää ilmaa mereltä sisämaahan ja toisinpäin. Hän liikutti pilviä, loi sateet ja kuivasi ne.
Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja näki paljon. Ei ollut monta paikkaa maan päällä, mihin hän ei olisi ollut tervetullut uudestaankin, vaikka hän joskus olikin hiukan kömpelö toimissaan. Hän näki sekä omat jälkensä, että ihmisen jättämät, ja jotkut niistä tekivät hänet surulliseksi. Silloin hän meni korkeiden kallioiden reunustamiin kanjoneihin ja lauloi.
Ihmisen jättämiä jälkiä tuli vuosi vuodelta lisää, vuosikymmenistä ja sadoista puhumattakaan. Tuuli toivoi, että hänellä olisi vielä samat voimat kuin Myrskynä ollessaan. Mutta aika oli uuvuttanut hänet, eikä taaksepäin ollut paluuta. Tuulen oli hiljalleen hyväksyttävä, ettei hän enää pystynyt, ei jaksanut, eikä lopulta enää edes halunnut.
Sitten hänestä tuli Tyven. Niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Humisevat metsät, ujeltavat kanjonit, taivaalla lipuvat pilvet, jopa kuohuvat valtameretkin hiljenivät kun hän oli poissa. Hiljaisuus valtasi maan ja ilman.
Silloin, vasta silloin ihminen ymmärsi, mitä oli tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti