Tänään minusta tuntuu yksinäiseltä. Minä kyllä viihdyn usein yksin, mutta yksinäisyys on eri asia. Selaan somea ja näen paljon kuvia joissa on hymyileviä kasvoja, tekemistä ja olemista yhdessä ystävien kanssa. Tunne tavallaan kateutta, mutta toisaalta en itse jaksaisi koko ajan olla sosiaalisesti noin aktiivinen, eikä minulla ole kuin pari ystävää, mutta heitä kaipaan, eritoten toista.
Yritän laskea, koska itse olisin viimeksi tavannut ystäviäni. Viime joulukuussa ehkä, ja nyt on toukokuu. Ei siksi, etten olisi pitänyt yhteyttä tai halunnut tavata. Ei siksi, etteikö aikatauluja oikeasti olisi voinut sovittaa yhteen vaikka toinen tekeekin virka-aikaa töissä ja toinen kolmivuorotyötä. Ei siksi, mutta en oikein myöskään tiedä miksi.
Päätän laittaa viestiä. ”Mitä kuuluu, olisi ihana nähdä?” Ehdotan myös muutamaa päivämäärää. Hän lukee viestini, näen sen. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, vaikka näen hänen olevan WhatsAppissa vähän väliä paikalla. Mieleeni hiipii ajatus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Selaan viestejämme taaksepäin. Jep, olen aiemminkin kysellyt kuulumisia, kirjoittanut omiani, ja saanut vastauksen useamman päivän päästä, ehkä vasta viikon kuluttua.
”Anteeksi, unohdin vastata”, toistuu itse asiassa aika monta kertaa. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän, että on oma elämä ja kiirettä ja lapset ja työt. Sattuisi vähemmän, jos viiveelle olisi joku muu syy, että oli joku tilanne päällä juuri silloin, tai meneillään jotain mikä vei ajatukset ja huomion hetkeksi muualle ihan kokonaan. Että oltiin sairaana tai mummolassa tai jotain, vaikka en tietenkään oikeasti toivo että heillä sairastettaisiin. Mutta että täysin unohtaa vastata, vaikka sitten perään kertoo, ettei kuulu mitään kummallista, tavallista arkea vain.
Minulle noiden rivien välistä paistaa, että minulla ei ole väliä, en ole ollut hänellä mielessä koko sinä aikana kun olen itse kaivannut yhteyttä ja ystävää ja vilkuillut puhelintani ensin toiveikkaana, sitten ärtyneenä, lopulta surullisena.
Selaan viestejä kauemmas. Kyllä hänkin välillä viestittää ensin, joskus kysyy kuulumisia, joskus neuvoja. Sanoo, että kaipaa juttelemista kanssani, haluaisi tavata. Kuitenkaan ehdottamani ajat eivät yleensä sovi. Silloin kun sopivat, meillä on aina mukavaa. Käymme keikalla tai syömässä hyvin, kirppiskierroksella tai kakkubuffassa. Aika kuluu kuin siivillä ja halaus erotessa on lämmin. Joka kerran luvataan, että nyt tavataan lyhyemmän ajan päästä uudestaan.
Vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauankin, aika välistä häviää ja juttu jatkuu luontevasti. Kummankin kuulumiset käydään läpi, ilot ja surut, pohditaan haasteita elämässä yhdessä. Siksi minua kummastuttaakin, miksi uuden tapaamisen sopiminen on aina niin vaikeaa. Minä en vaadi enkä painosta, en pommita viesteillä vaan annan tilaa. En mökötä tai kerro, että pahoitin mieleni siitä, ettei hän vastannut vaan olen iloinen siitä, että hänellä on nyt aikaa minulle.
Hän tekee reissuja parhaan ystävänsä kanssa. Minulle riittäisi näkeminen vaikka kerran kuussa, tai joka toinen kuukausi. Kuitenkin niin, että minusta tuntuisi että ystävyys pysyisi yllä. Tai jos hän ei halua sitä ylläpitää, senkin haluaisin tietää, vaikka sitten jäisin entistä enemmän yksin. Mutta ignooratuksi tuleminen tuntuu pahemmalta kuin se, ettei tiedä onko ystävyyttä enää olemassakaan.
Ehkä on käynyt niin kuin itselleni toisen ystäväni kanssa. Tuntuu, että maailmankatsomuksemme ajautuvat koko ajan kauemmas toisistaan ja hän tekee elämässään valintoja, joita minä en pysty hyväksymään ja siksi olen antanut ystävyyden hiipua enemmän satunnaiseksi kaveruudeksi, mutta siinä tunne on varmasti molemminpuolinen. Tämän toisen ystäväni kanssa jaamme paljon yhteistä, eikä tavatessa ole kiusallista hiljaisuutta.
Tänään minä tunnen itseni yksinäiseksi niin kuin eilenkin, ja toissapäivänä, niin kuin kaikki nämä 6 päivää jotka olen odottanut vastausta viestiini. Päätän vielä yrittää. ”Hei, onko siellä kaikki hyvin, kun ei kuulu mitään?” Nyt vastaus tulee jo seuraavana päivänä. ”Joo kaikki hyvin, ei tässä mitään erityistä. Unohdin vaan vastata, anteeksi.”
Ja vaikka ystäväni on nyt linjoilla, minä tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti