Edes kuolemalle hän ei kelvannut

Naiset seisovat hänen edessään 
hoitajan vaatteissaan
Puhuvat ääneen
kuin hän ei olisi ollenkaan paikalla
kuin hän olisi yhtä aikaa nähtävyys
ja täysin näkymätön

Pohtivat hänen ajatuksiaan,
typerät typerät ajatukset
”Tuskin on kovin paljoa miettinyt mitään”
”Nyt ei senkään vertaa”
Vaikka hän ei muuta ole tehnytkään

Miettinyt mikä hänessä on vialla
miksi on erilainen
miksi hän ei osaa
pysty
kelpaa

Miettinyt mitä kannattaa sanoa
mitä jättää sanomatta
miettinyt mitä muut ajattelevat
jos hän vastaa kun kysytään
tai jos on hiljaa
kun ei halua
tai uskalla vaikka niin kovasti haluaisi

Miettinyt mitä rikkautta
on olla oma itsensä
jos sellaisena ei ikinä ole riittävän hyvä
Onko hyvää hänessä edes olemassa
jos kukaan ei sitä näe

Miettinyt typeriä, typeriä ajatuksia
joita toiset ovat hänelle syöttäneet
niin kauan että on alkanut uskoa niihin
vaikka pieni ääni sisällä on vielä yrittänyt huutaa
että sinä olet oikeassa ja ne kaikki muut väärässä
Ajattelemattomia
purkavat omaa pahaa oloaan sinuun
Älä usko niitä älä usko älä tee mitä ne pyytävät mitä käskevät mitä vaativat
Älä

tee

sitä

Ja sitten kaiken jälkeen hänellä on entistä enemmän aikaa ajatella
kun ei enää mihinkään muuhun pysty
kun hänestä on tullut se joka jo ennen alkoi uskoa olevansa
Pelkkä taakka
Kunpa olisi tiennyt paljonko siihen oli vielä matkaa
typerät typerät ajatukset

Eikä hän kestä äidin ikäväksi verhottua itkua
siitä ettei hän koskaan enää pysty viemään loppuun sitä mitä oli ajatellut yrittää vain yhden kerran

Mä annan sut pois

Kun nainen laskee lapsen sylistään viimeistä kertaa, hän ei itke. Kasvot ovat ilmeettömät, katse lääkkeiden turruttama, mutta heti irti päästettyään hän vajoaa maahan, eikä pääse enää ylös ilman apua. Jalat kieltäytyvät kantamasta, kuin niillä ei enää olisi virkaa hänen kehossaan. Kun häntä talutetaan pois, hän ei kuule lintujen laulua, ei huomaa auringonpaistetta, jolta toiset joutuvat silmiään varjostamaan. Hänen aurinkonsa on peittänyt musta pilvi, jonka nainen ei usko enää koskaan väistyvän.

Sinäkin päivänä paistoi aurinko, kun poika syntyi. Loppuraskaus oli vaikea. Hän turposi päivä päivältä enemmän, kunnes lopulta edes kengät eivät mahtuneet jalkaan vaan hän joutui ostamaan kirpputorilta miesten sandaalit, joilla läpsytteli menemään sen vähän, mitä ylipäätään jaksoi viikkotolkulla jatkuneilla helteillä kävellä. Viimeisinä viikkoina hän olisi halunnut perua koko homman; lapsen, eron tämän isästä, koko tapaamisen joka johti lopulta hänet tähän jamaan. Hän olisi maksanut mitä tahansa saadakseen oman kehonsa takaisin ja päästäkseen niistä kirotuista jomotuksista ja oloista, joita raskaus hänelle aiheutti. Hän halusi nukkua joutumatta nousta kolme kertaa yössä pissalle, juoda alkoholia taskumatista baariin jonottaessaan, käydä treffeillä kuten muutkin ikäisensä. Mutta sen sijaan hänestä oli tulossa kiukkuinen yksinhuoltajaäiti kaksikymmenvuotiaana.

Sitten synnytys käynnistyi. Nainen oli varma, että kuolisi siihen, että hänen kehonsa repeäisi kahtia ja että hän joutuisi kantamaan roikkuvaa vatsanahkaa lopun ikäänsä. Mutta kaikki menikin hyvin. Synnytys oli helppo ja nopea. Hän oli nuori ja keho palautui ennalleen hämmästyttävän pian. Ja vauva, tuo punainen pulleaposkinen olento, joka ennen itkua veti kasvonsa varoittavasti kurttuun, oli hänestä ihaninta mitä hän oli ikinä nähnyt. Nainen ei tiennyt kumpi oli toisestaan enemmän riippuvainen, hän vai poika.

Ei elämä tietysti ollut kahdestaan aina helppoa. Rahat olivat jatkuvasti tiukalla, samoin aika. Nainen joutui tekemään opintojen ohessa töitä, eikä ehtinyt olla pojan kanssa niin paljoa kuin olisi halunnut. Lapsi kuitenkin viihtyi päiväkodissa, vaikka päivät venyivät välillä niin pitkiksi, että nainen tunsi huonoa omaatuntoa siitä.

Poika oli tarkka tunnistamaan äidin mielialoja. Jo pienenä hän aisti, jos nainen oli allapäin tai huolissaan, ja kiipesi äidin syliin kietomaan pienet käsivarret kaulan ympärille. Kun lapsi sitten nelivuotiaana alkoi säännöstellä syömisiään, äiti oli varma, että poika oli kuullut, kun hän puhelimessa valitti sisarelleen, ettei rahat meinanneet riittää edes kunnon ruokaan. Poika oli juuri sellainen, huomaavainen ja ajattelevainen jo tuossa iässä, ja valmis luopumaan omasta annoksestaan, jotta äidille riittäisi enemmän.

Vaikka nainen jutteli asiasta pojan kanssa ja vakuutti, että he pärjäisivät kyllä ja näytti kaapista, kuinka paljon heillä siellä oli ruokaa, pojan ruokahalu ei kohentunut. Neuvolassa huolestuttiin, kun pojan paino oli laskenut, eikä pituuttakaan ollut tullut odotetusti. Vartalolla oli haaleita mustelmia, joita äiti ei osannut selittää, ja käynti poiki lastenlääkärin lähetteen lisäksi myös lastensuojeluilmoituksen. Sairaalan armottoman kirkkaiden lamppujen alla äitikin ensimmäistä kertaa todella näki, kuinka laihaksi lapsi oli käynyt. Nivelet näyttivät hentoisessa kehossa suhteettoman suurilta ja poika oli iholtaan yhtä kalpea kuin valkeat lakanat, joiden väliin hän jäi yötään viettämään.

Silti syöpädiagnoosi oli yllätys. Äiti oli pyöritellyt mielessään eri vaihtoehtoja, tahtoikään liittyvästä nirsoilusta refluksitautiin ja mielialaongelmiin, mutta leukemiaa hän ei osannut kuvitellakaan. Ja kun diagnoosi oli varma, hän takertui ennusteisiin, jotka olivat kohtuullisen hyvät. Eivät erinomaiset, mutta paranemisen piti olla kuitenkin todennäköisempää kuin sen toisen vaihtoehdon.

Hoidot olivat rankkoja, mutta poika ei valittanut koskaan ääneen. Joskus, kun hentoja suonia jouduttiin toistuvasti pistelemään ja solunsalpaajat kirvelivät tippapussista kehoon siirtyessään, äiti näki hiljaisen kyyneleen valuvan lapsen poskelle, mutta jos tämä tavoitti äidin katseen, hän silti jaksoi taivuttaa suupielensä hentoon hymyyn. Niin reipas pieni rakas, liian reipas, liian isojen asioiden äärellä ihan liian pienenä.

Ensimmäisten hoitojen tulokset vaikuttivat lupaavilta. He juhlistivat tuloksia kippistämällä äidin mäkkäristä hakemilla pirtelöillä sairaalahuoneessa ja hassuttelivat ja nauroivat. Äiti tunsi vahvasti, että he selättäisivät tämän, yhdessä he pystyisivät mihin vaan, kuten tähänkin asti.

Seuraavana aamuna pojalle oli noussut kova kuume. Tulehdusarvot nousivat nousemistaan eivätkä antibiootit tehonneet. Poika siirrettiin teho-osastolle eikä nainen ollut tunnistaa lastaan nesteytys-, lääke- ja veriletkujen seasta, liian suuren näköisen happimaskin takaa.

Sitten poika kuoli. Hän vain lakkasi hengittämästä ja sydän lakkasi lyömästä, eikä nainen voinut ymmärtää, miten nykyisellä lääketieteen osaamisella ei saatu ilmaa pumpattua keuhkoihin ja sydäntä tekemään työtään. Poika kuoli ja äiti jäi yksin, enemmän yksin kuin vielä koskaan.

Verenmyrkytys yhdistettynä vakavaan vastustuskykyä alentavaan sairauteen kirjattiin kuolinsyyksi. Nainen vietti unettomia öitä kotona varmana siitä, että oli tappanut lapsensa. Oliko hän tuonut sen bakteerin mäkkärin pussissa, oliko siellä joku flunssainen työntekijä käsitellyt tilausta likaisin käsin ja hän tarjoili tappavan annoksen pojalle ajattelematta sen vertaa?

Muuta äiti ei pysty lapsen kuoleman jälkeisiltä viikoilta muistamaan, kuin musertavan syyllisyyden ja surun joka tuntui liian raskaalta kantaa. Hän ei tiedä, miten hautajaiset on järjestetty, olisiko hänen pitänyt olla töissä vai onko hän hakenut sairauslomaa, hän ei pysty edes muistamaan milloin hän on viimeksi syönyt tai peseytynyt. Sisko on luultavasti hoitanut kaiken hänen puolestaan, mutta nainen ei osaa olla kiitollinen. Millään ei tunnu olevan merkitystä. Paitsi sillä, että hänen on nyt luovuttava lapsesta lopullisesti, eikä hän pysty siihen.

Arkku on niin pieni, että nainen vaatii saada kantaa sen sylissään. Hän ei saa lohtua papin lempeistä sanoista, hän vihaa jumalaa ja hän vihaa tuota kesäistä hautausmaata, jonka reunamille kaivettuun kuoppaan poika nyt pitäisi laskea. Hän puristaa arkkua niin lujaa ja kauan, että käsivarsiin jää mustelmat. Niin kauan, että lopulta sisko tulee ja irrottaa otteen hellästi, mutta päättäväisesti.

Ja niin äiti laskee lapsen sylistään viimeisen kerran. Hän ei itke, kyyneleitä ei enää irtoa ja mieli on turta lääkkeistä joita hän on ottanut päivästä selvitäkseen. Nainen vajoaa maahan, eikä pääse ylös ilman apua, mutta sisko on siinä, jälleen sisko on siinä. Ja sisko tukee häntä, taluttaa hänet pois, vie kotiin ja jää yöksi, peittelee vuoteeseen ja silittää. Mutta nainen ei pysty nukkumaan. Hänen yönsä on yhtä levoton ja pimeä kuin pahimmassa painajaisunessa, vaikka hän ei ummista silmiään.

Nainen hamuaa tyynyn käteensä ja painaa sen tiukasti suunsa eteen, ja tyynyn uumeniin hän huutaa ikäväänsä, kunnes ääntä ei enää tule. Ja sitten valkenee seuraava aamu, vaikka hän ei ole siihen mitenkään valmis.