Luin eräästä blogista, että äitienpäivä on monelle vuoden vaikein päivä. Omaan äitiin annettiin lupa olla pettynyt, jos lapsuus on ollut huono tai välit eivät ole toivotunlaiset.
Minä olin äitienpäivänä pettynyt omaan perheeseeni. Saako omiin lapsiin pettyä, vai pitääkö vain katsoa peiliin ja miettiä, mitä on itse tehnyt väärin? Saako olla harmissaan, jos kellään koko perheestä ei tule mieleenkään tehdä äidille aamupalaa, vaikka olen itse ostanut (kuten joka vuosi) tarvikkeet jääkaappiin?
Vaikka joka ikinen isänpäivä laitetaan aamupalat ja annetaan useampi paketti, edes puolisolla ei käy mielessäkään että äitikin voisi ilahtua valmiiksi keitetystä kahvista. Tässä vaiheessa on toki hyvä mainita, että lapset ovat jo yläkoulussa ja lukiossa. Saako sen ikäisiltä odottaa, että he muistaisivat vaikka halauksella ja äitienpäivän toivotuksilla? Saako olla pettynyt, jos piirtämistä rakastava lukiolainen sen sijaan sanoo, ettei hän nyt ole mitään korttiakaan jaksanut tehdä, vaikka mummoille on tehty kortit, kun olen äitienpäivästä etukäteen muistutellut ja muulle piirustelulle on lisäksi ollut aikaa ja jaksamista. Yläkoululainen ojentaa askartelemansa kauniin kortin, joka lämmittää mieltä, vaikka se annetaan minulle vessaan oven raosta. Se on ainoa äitienpäivän toivotus mitä saan ja asetan kortin yöpöydälle, että voin muistuttaa itseäni siitä, että hän muisti. Yritän unohtaa perään huokaistun kysymyksen siitä, miksi tällaisia äitienpäiviä pitää edes viettää ja pyyhin kyyneleeni vessapaperiin.
Puoliso ei toivota minulle hyvää äitienpäivää, mutta matkalla anoppilaan kahville hän ostaa omalle äidilleen upean orkidean. Lisäksi minä olen lasten kanssa hankkinut hänelle lahjan, josta puoliso on tietoinen. Enhän minä toki puolisoni äiti ole, mutta ollaan aiemmin puhuttu siitä, miten on kiva äitien- ja isänpäivänä osoittaa arvostusta ja kunnioitusta myös omien lasten äidille/isälle, ja hän itse odottaa joka isänpäivänä koko perheellä nautittua herkkuaamiaista lahjoineen kuin pikkulapsi joulua. Nyt kun alan miettiä, on tainnut mennä yli vuosi siitä, että sain häneltä ylipäätään missään tilanteessa edes halauksen.
Saako edes yhtenä päivänä vuodessa toivoa, että joku huomaisi kaiken sen työn, mitä perheen eteen olen tehnyt, vai kuulostanko heti kehuja kalastelevalle marttyyrille? Olenko todella perheelleni pelkkä itsestäänselvyys; siivooja, pyykkääjä, ruokakaupan lähetti, kokki ja laskun maksaja, joka huomataan vasta, jos jostain on jotain huomautettavaa? Päätän, että itse en ainakaan koko perheelle ala aamupalaa laittelemaan, en tänään. Pekonit saavat kelvata johonkin ruokaan toisena päivänä, ja nostan huoneenlämmössä säilyvät tuoremehut kylmästä kuiva-ainekaappiin. Keitän itselleni kahvit ja puoliso huikkaa haluavansa myös kupillisen. Kun sanon, että en aio tänään laittaa ruokaa, että haettaisiinko sen sijaan vaikka pitsat, puolison ei tee tänään mieli pitsaa.
Ymmärrän, että teinit eivät välttämättä vielä osaa ajatella toisten tunteita tai äitienpäivän merkitystä, mutta puolison toivoisin sitä heille opettavan, kuten itsekin teen isänpäivisin. Tänä vuonna puolison arvostus minua kohtaan on kuitenkin pyöreä nolla ja se saa minut pohtimaan suhteemme tilaa ihan toden teolla. Tulen siihen lopputulokseen, että olemme muuttuneet kämppäkavereiksi sillä erotuksella, että tässä kämpässä vain toinen tekee kotitöitä. Ainoa kiitos, minkä muistan puolisolta viimeisen vuoden aikana saaneeni, on se, jos olen tehnyt erityisen hyvää ruokaa. Se ei ehkä riitä kannattelemaan kokonaista parisuhdetta. Läheisyyttä meillä ei ole ollut pitkään, pitkään aikaan, ei fyysistä eikä henkistä.
Saako äitienpäivänä siis olla pettynyt, katkera ja surullinen? Saako toivoa osakseen edes jotain arjesta poikkeavaa huomionosoitusta? Saako äitienpäivänä ajatella hetken myös omia tarpeitaan?
Saako äitienpäivälahjaksi itselleen tajuta haluavansa avioeron?
