Musta kevät

Hän oli iloinen lapsi. Hänen tuikkivat silmänsä ja hymykuoppansa saivat vastaantulijoidenkin suupielet kaartumaan ylöspäin. ”Hänestä tulee vielä jotakin suurta”, kuiskittiin. Ihmiset halusivat koskettaa hänen hehkuvaa, pehmeää ihoaan, kiiltäviä hiussuortuvia jotka loistivat auringon valossa vallattomina kiharoina. Hänen heleä naurunsa valaisi pimeimmänkin majan, ja hän nauroi usein.

Hän oli iloinen lapsi, sillä niin oli hänelle määrätty. Hänen osansa oli ilo ja se oli lahja, jota hänen tuli arvostaa. Kaikki eivät saaneet lahjaa lainkaan, ja heidän elämänsä oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä. Hänellä oli lahja, josta kuului olla kiitollinen.

Iloinen lapsi ei vielä ehtinyt kasvaa iloiseksi nuoreksi, kun eteen tuli Musta kevät. Hänen tielleen nousi vuori vastoinkäymisiä, joita pitkin hän kiipesi lakea kohti. Hänen tuli tiivistää esiin pyrkivät kyyneleet pilkkeeksi silmiinsä ja rinnasta ulos kaivautuva valitus sai purkautua vain nauruksi naamioituneena.

Suru yritti takertua lapseen hänen kompastellessaan ylöspäin vaikeuksia tieltään raivaten. Se kietoutui sumuna hänen ympärilleen ja sammutti ihosta sen hehkun. Se punoi harmaita hiuksiaan letille lapsen kiharoiden lomaan kunnes niistä tuli yhtä. Se salpasi hengen niin, että naurusta katosi helinä ja tilalle jäi vain kumea yskä. Ja kun se ojensi kätensä auttaakseen lapsen viimeisen nousun yli vuoren laelle, lapsi oli niin uupunut, että tarttui siihen.

Vastoinkäymisten vuoren huipulla lapsi katsoi alas edessä siintävää polkua. Siinä ei ollut kiviä joihin kompastua, ei jyrkänteitä joilta livetä. Oli vain tasaiseksi tallautunut, helppokulkuinen maa, jota reunustivat vuoristossa viihtyvät auringonpaisteen avaamat värikkäät kukat. Mutta lapsi ei tuntenut rinnassaan pakahtumista niiden kauneutta katsoessaan, ei voitonriemua vaikeudet kukistettuaan. Ilo oli enää pelkkä haalistuva muisto hänen kavenneiden poskiensa kuopissa. Se oli tehnyt tilaa vieraalle, joka oli asettunut asumaan. Suru oli hänessä ja se tarkoitti että lapsi oli luopunut lahjastaan.

Hän muisti, että niiden elämä, kenellä ei ollut lahjaa, oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä, ja se teki lapsen entistä surullisemmaksi. Mutta silloin ilo oli jo kaukana poissa, tavoittamattomissa kuin tuulen mukana kulkeva huokaus.

Asemalaiturilla

Hän oli siinä. Hän oli siinä ja käveli ohitsesi niin läheltä, että jos olisit ojentanut kätesi, se olisi ylettynyt hipaisemaan. Mutta et tahtonut, tohtinut tahrata hänen takkinsa helmaa. Valkoinen takki, se oli hyvä tuntomerkki näin hämärtyvässä syysillassa. Valkoisen takin oli oltava merkki siitä, että hän oli erityinen. Ei moni pukeudu valkoiseen takkiin kurasäällä, mutta hän pukeutui.

Hän oli siinä. Sinun vuoksesi hän oli tullut paikalle valkoisessa takissaan. Hän näytti ihan samalle kuin lähettämissään valokuvissa, sinun pyytämissäsi, niissä joissa hänellä ei ollut takkia yllään. Ja sinä näit hänen silmissään pettymyksen, niissä silmissä jotka katseellaan hakivat sinua asemalaiturilta.

Ihmisiä oli paljon. Hänen katseensa ei pysähtynyt sinuun kertaakaan. Hän ei tunnistanut sinua, luuli ettet tullut paikalle, vaikka lupasit. Mutta sinä et pettänyt lupaustasi, vaikkei hän sitä tiennyt. Sinä olit tullut ja odottanut häntä jo kauan.

Hänen katseensa etsi sinua ja sinä olisit halunnut nostaa kätesi tervehdykseen. Sinä olisit vaikka maksanut siitä, että hänen silmiinsä olisi syttynyt iloinen ilme tunnistamisen merkiksi. Että hän olisi hypännyt kaulaasi ja antanut pyörittää ympäri yhä uudestaan. Että olisit saanut kiertää kätesi kannattelemaan hänen hentoa vartaloaan.

Hän oli siinä, mutta sinun kätesi ei kohonnut, vaan puristui nyrkkiin taskussa niin, että kynnet purivat kipeästi kämmeneen. Sinä olit kiihtynyt, niin kiihtynyt ja niin turhautunut. Mutta sinä annoit hänen kulkea ohitsesi koskematta hänen valkoisen takkinsa helmaa.

Hän etsi sinua sellaisena kuin olit silloin, kun olit vielä nuori, vain hiukan häntä vanhempi. Sillä sellaisena sinä olit itsesi hänelle esitellyt. Et sinä uskonut, että hän olisi edes tullut sinua tapaamaan, eivät ne muut olleet koskaan tulleet. Mutta hän oli erilainen, erityinen. Siinä hän oli, ja pettyi kun luuli, että sinä et tullut. Sinä annoit hänen nousta junaan, vaikka mielesi olisi tehnyt laskeutua kiskoille veturin eteen makaamaan, jottei juna pääsisi lähtemään.

Hän oli siinä vielä hetken ja sitten hän oli mennyt. Katse harhaili asemalaiturilla junan ikkunasta vielä sen nytkähtäessä liikkeelle. Ja hän oli niin nuori ja niin kaunis, ja hän oli tullut paikalle vain sinun vuoksesi. Mutta sinä olit vanha ja likainen, niin likainen, että takin valkoinen helma olisi tahriintunut jos olisit koskettanut sitä. Eikä hän sitten enää koskaan olisi ollut puhdas.

Sinä olit likainen, ja siksi oli hyvä ettei niin tapahtunut. Ei vielä tänään.