Myrsky, Tuuli ja Tyven

 

Ennen hänet tunnettiin Myrskynä. Kun hän kävi paikalla, aina jokin muuttui. Joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan - hän ei ehtinyt jäädä katsomaan vaan kiisi tuulispäänä seuraavaan kohteeseen. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan. Hän oli nuori ja voimakas, voittamaton. Mutta sellaista elämää kukaan ei loputtomiin jaksanut.

Nuoruuden jäädessä pian muistoksi tuulen tuiverrukseen, hän tyyntyi hiukan. Hänestä tuli Tuuli, ja se hän oli todella, todella kauan. Se oli hänen tehtävänsä. Hän huojutti taimia pellolla niitä vahvistaakseen. Hän lennätti puiden siemenet itämään uusiksi metsiksi. Hän kuljetti välillä lämmintä, välillä viileämpää ilmaa mereltä sisämaahan ja toisinpäin. Hän liikutti pilviä, loi sateet ja kuivasi ne.

Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja näki paljon. Ei ollut monta paikkaa maan päällä, mihin hän ei olisi ollut tervetullut uudestaankin, vaikka hän joskus olikin hiukan kömpelö toimissaan. Hän näki sekä omat jälkensä, että ihmisen jättämät, ja jotkut niistä tekivät hänet surulliseksi. Silloin hän meni korkeiden kallioiden reunustamiin kanjoneihin ja lauloi.

Ihmisen jättämiä jälkiä tuli vuosi vuodelta lisää, vuosikymmenistä ja sadoista puhumattakaan. Tuuli toivoi, että hänellä olisi vielä samat voimat kuin Myrskynä ollessaan. Mutta aika oli uuvuttanut hänet, eikä taaksepäin ollut paluuta. Tuulen oli hiljalleen hyväksyttävä, ettei hän enää pystynyt, ei jaksanut, eikä lopulta enää edes halunnut.

Sitten hänestä tuli Tyven. Niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Humisevat metsät, ujeltavat kanjonit, taivaalla lipuvat pilvet, jopa kuohuvat valtameretkin hiljenivät kun hän oli poissa. Hiljaisuus valtasi maan ja ilman.

Silloin, vasta silloin ihminen ymmärsi, mitä oli tehnyt.

Peili

Ella on kaunis. Hänellä on huolellisesti nypityt kulmat, korkeat sopivan punaruskealla sävyllä korostetut poskipäät ja kapea nenä. Hänellä on kuulas iho ja silmissään taidokkaasti, harjaantuneella kädellä tehdyt rajaukset. Niin virheettömät, että kukaan ei arvaa käsien vapisseen niitä piirtäessä. Ellalla on kohtelias asiakaspalvelijan hymy ja hän osaa näyttää sopivan kiinnostuneelta sitä kuitenkaan olematta. Hän myy meikkejä kosmetiikkaliikkeessä ja on työn aloittaessaan sitoutunut huolehtimaan siitä, että näyttää töissä ollessaan aina huolitellulta. ”Muista, että sinä olet tämän liikkeen tärkein mainos”, esimies oli painottanut useaan otteeseen.

Työpäivän jälkeen Ella kiiruhtaa ensin kauppaan, sitten päiväkodin kautta kotiin. On Joken isäviikko, ja Ellan on haettava pojat tarhasta. Jokella on työpäivän jälkeen viikottaiset tikkakisat työkavereiden kanssa, ja niitä hän ei ole valmis jättämään välistä edes lastensa takia. Ilta venyy luultavasti aika myöhään, kuten aina. Kohta kolmevuotias Leo on pahimmassa uhmaiässä ja kuusivuotias eskarilainen Mio ihailee isäänsä yli kaiken, mutta Ellaa hän vihaa. Mio laukoo lauseita, joiden Ella kuulee olevan suoraan lasten äidin suusta, ja Ella miettii, loppuuko katkeruus ikinä. ”Et sinä ole meidän äiti, ei meidän tartte totella sinua”, Mio haastaa joka välissä ja päiväkodin hoitaja katsoo Ellaa myötätuntoisesti, kun pojat ovat vastahakoisia lähtemään.

Ella yrittää olla provosoitumatta. Hän laittaa ruoaksi kinkkupastaa, jonka tietää olevan poikien herkkua. Ruoka ei kuitenkaan maistu, koska isä ei ole paikalla käskemässä poikia syömään. ”Yäk miten pahaa, äiti tekee paljon parempaa” Mio kuitenkin irvistelee ruokapöydässä ja saa pikkuveljen innostumaan samaan. ”Yäk, yäk!” Leo huutaa ja kippaa lautasen ylösalaisin pöydälle. Pojat nauraa räkättävät yhteen ääneen ja Ella tuijottaa pöydältä lattialle valuvaa pastakastiketta jaksamatta nousta pyyhkimään sitä pois.

Ilta on yhtä taistelua. Pojat kieltäytyvät vaihtamasta yökkäreitä ja Mio sylkee hammastahnaa Ellan päälle. ”Hei, ei noin saa tehdä,” Ella yrittää vaisusti kieltää, mutta Mio vastaa, taas äitinsä suulla ”Et sä voi meitä kieltää, et sinä oo meille yhtään mitään!” Leo haluaa kuulla iltasadun, mutta Mion mielestä Ella lukee sen väärin. Mio aikoo valvoa niin kauan, että isi tulee lukemaan sadun, miksei isi jo tule? Lopulta Ella ei jaksa enää kuunnella, vaan jättää isän perään kiukkuitkevät lapset keskenään huoneeseen ja sammuttaa valot.

Hän menee kylpyhuoneeseen ja lukitsee oven perässään. Poskessa on valkoiseksi kuivuneita hammastahnaroiskeita. Ella ei tunnista itseään peilikuvastaan. Hän tarttuu kuitenkin meikinpoistoaineessa kastettuun vanulappuun ja pyyhkii silmämeikin pois. Sitten hän vaahdottaa puhdistusainetta ja pesee puuterin ja paksun peitevoiteen tottunein ottein pois. Hän nostaa märät kasvonsa altaan yltä ja nyt peilistä katsoo uupunut nuori nainen mustelma poskessaan. Ella nostaa kätensä mustelman päälle ja painelee sitä sormenpäillään. Sattuu. Hän miettii, kuinka kauan vielä jaksaa. Kyyneleet tulvivat silmiin ja Ella itkee, mutta vain vähän, jotteivat silmäluomet huomenna ole turvoksissa, kun on taas työpäivä. Peilikuva katsoo häntä syyttävästi. ”Mikset tee mitään, miksi annat kaiken jatkua?” kuva kysyy äänettömästi.

Kiukku leimahtaa Ellan sisällä. Mikä peilikuva on häntä arvostelemaan, ei tästä noin vain voi ottaa ja lähteä. Jokke ei ikinä päästäisi häntä lähtemään, ja onko kuitenkin parempi olla niin, että tietää milloin tulee hakatuksi, kuin olla joka askeleella varuillaan. Nyt hän kuitenkin pääsee liikkumaan kodin, työpaikan, ruokakaupan ja päiväkodin välillä melko vapaasti. Jos hän lähtisi, hän joutuisi piileskelemään ja olisi silti varma, että Jokke löytäisi hänet, ja silloin hän ei pääsisi parilla mustelmalla, ehei.

Ennen kuin ehtii ajatella, käsi kohoaa toimimaan, ja Ella sinkoaa lähimmän siihen sattuvan tavaran peiliä kohti. Meikinpoistoainepullon muovinen korkki räsähtää rikki ja ainetta roiskuu ympäri peilin pintaa. Ääni palauttaa Ellan tähän maailmaan. Peili ei onneksi mene rikki, se olisi suututttanut Joken, Ella huokaisee helpotuksesta ja alkaa pyyhkiä jälkiä pois. Miten hän nyt tuolla tavalla kiivastui?

Ellan yllätykseksi peilin pinta alkaa kuitenkin kuoriutua, kuin vettynyt paperi. Alta paljastuvat Ellan huolitellut työkasvot, teennäinen hymy huulillaan. Ella pyyhkäisee uudelleen ja alta paljastuu uusi kuva. Ella kuorii peilin pintaa kerros kerrokselta, ja mitä enemmän hän repii, sitä enemmän kuvasta tuijottavat kasvot häntä ahdistavat. Näkyy itkettyneitä silmiä, verta vuotava poskipää, revennyt korvareikä. Meikillä peitettyjä mustelmia, kaunis kampaus jota tehdessään Ella pystyi vieläkin muistamaan päänahan aristuksen. Monen kerroksen jälkeen paljastuu onnellisesti hymyilevä tyttö, jonka Ella muistaa valokuvasta, joka on otettu hänen ja Joken seurustelun alkuajoilta. Hän pysähtyy kuvaan hetkeksi, mutta ei tavoita tunnetta, hän toivoo ettei olisi koskaan tavannutkaan Jokkea ja repii tämänkin kerroksen pois. Hänen on löydettävä kuvasta se Ella, joka hän oikeasti on.

Lattialle kertyy kasvava kasa revittyjä kuvajaisia. Ella riipii kuvia vimman vallassa, välillä useampi kerros kerrallaan. Ohi vilahtavat opiskeluajat päihteineen, yläkoulu kiusaamisineen, lapsuus jota varjosti vanhempien alkoholinkäyttö, isän pettymys siihen ettei hän ollutkaan poika. Ella vauvana, joka ei koskaan hymyillyt. Ja lopulta peilin pinta on puhdas. Ella raapii sitä kynsillään, pirskottaa pinnalle puhdistusainetta hätääntyneenä, mutta yhtään kerrosta ei enää tule esiin. Kiiltävästä pinnasta heijastuu vastaan vain tyhjä kylpyhuone kellertävine kaakeliseinineen, mutta Ellaa kuvasta ei enää näy edes läpikuultavana hahmona. 

Ella seisoo siinä ja yhtäkkiä hän ymmärtää, että Jokke on koko ajan ollut oikeassa. Hän ei ole mitään, ei yhtään mitään.