Jos kerron, oletko valmis kuulemaan?

Kun olet kuullut tarinani, älä sääli minua.

Älä katso hämmästyneenä

äläkä sano, ettei ikinä uskoisi.

Sen sijaan usko.

Älä sano, että sinä et ikinä olisi selvinnyt siitä,

sillä minäkään en sitä saanut valita.

Minä selvisin,

koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kun olet kuullut tarinani,

katso minua silloinkin, niin kuin olisimme

elämässä samalla viivalla

vaikka olemme käyneet läpi erilaisia asioita.

Älä väheksy omaa kokemaasi

minun tarinani rinnalla,

mutta älä sano että ymmärrät,

jos et ymmärrä.

Älä käännä katsettasi pois

vaikka kuulemasi toisi kyyneleitä silmiisi,

sillä se voi olla ensimmäinen kerta

kun joku osoittaa minulle myötätuntoa.

Kun olet kuullut tarinani,

älä sure minun mennyttäni, vaan

ole kanssani iloinen siitä,

mitä minusta on tullut.

Ei kaiken kokemani takia,

eikä siitä kaikesta huolimatta,

vaan koska minusta nyt vaan sattui

tulemaan juuri tällainen.

Ja jos kaiken kuultuasi

yhä heijastat peilikuvaani pinnastasi,

kerro minulle, että sanat vahva, hyvä ja tärkeä

tarkoittavat kaikki minua,

meitä.

Äidille

Kun lapseni olit vasta kasvamassa kohdussani

minä vannoin tekeväni toisin

niin monta asiaa

Sillä minä muistin

mykkäkoulut

ilmapiirin jossa ei tohtinut aina

edes hengittää

ettei siitä kuuluva ääni olisi suututtanut sinua

äiti

Kun ei uskaltanut kysyä

vaikka oli kysyttävää

Ei se pelottanut ettei vastaus olisi oikea

tai että oltaisiin eri mieltä

vaan ettei saisi vastausta lainkaan

Kysymys jäi ilmaan

leijumaan

Mutta raskaampana leijui

se hiljaisuus, joka vastasi enemmän

kuin olin valmis kestämään

Niin minä vannoin

pienet värähdykset vatsallani

Minun lapseni ei tarvitse pelätä

omaa äitiään

luoja paratkoon

Sillä niin monta asiaa tulen tekemään toisin

Sukupolvea viisaampana välttämään

kaikki ne karikot joihin

pienenä itse jouduin kompastelemaan

Ja minusta tuli äiti

täydellinen

ainakin halusin olla

Yritin, minä todella yritin

Olin ylpeä siitä etten riidellyt

vaikka ärsytti

Olisi ehkä joskus pitänyt opetella

sillä minä vaikenin

äiti minä vaikenin niin kuin sinä

Vaikka tiesin että lapseni tulisi laillani

muistamaan mykkäkoulut lopun ikäänsä

eikä ikinä saisi mallia siitä mitä on riidellä

ja sopia

Ja kun istun sohvalla

jälleen kerran vaikenemassa

riitelyn sijaan

piilottamassa ne tunteet, joista ei osata puhua

Puhelin kädessäni

selaan toisten kulissielämiä somesta

ja postaan sinne omani

Kännykän kelmeässä valossa

sen kuvaruudulta heijastuvat vastaan sinun kasvosi

äiti

Yksinäisyys

Tänään minusta tuntuu yksinäiseltä. Minä kyllä viihdyn usein yksin, mutta yksinäisyys on eri asia. Selaan somea ja näen paljon kuvia joissa on hymyileviä kasvoja, tekemistä ja olemista yhdessä ystävien kanssa. Tunne tavallaan kateutta, mutta toisaalta en itse jaksaisi koko ajan olla sosiaalisesti noin aktiivinen, eikä minulla ole kuin pari ystävää, mutta heitä kaipaan, eritoten toista.

Yritän laskea, koska itse olisin viimeksi tavannut ystäviäni. Viime joulukuussa ehkä, ja nyt on toukokuu. Ei siksi, etten olisi pitänyt yhteyttä tai halunnut tavata. Ei siksi, etteikö aikatauluja oikeasti olisi voinut sovittaa yhteen vaikka toinen tekeekin virka-aikaa töissä ja toinen kolmivuorotyötä. Ei siksi, mutta en oikein myöskään tiedä miksi.

Päätän laittaa viestiä. ”Mitä kuuluu, olisi ihana nähdä?” Ehdotan myös muutamaa päivämäärää. Hän lukee viestini, näen sen. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, vaikka näen hänen olevan WhatsAppissa vähän väliä paikalla. Mieleeni hiipii ajatus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Selaan viestejämme taaksepäin. Jep, olen aiemminkin kysellyt kuulumisia, kirjoittanut omiani, ja saanut vastauksen useamman päivän päästä, ehkä vasta viikon kuluttua.

”Anteeksi, unohdin vastata”, toistuu itse asiassa aika monta kertaa. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän, että on oma elämä ja kiirettä ja lapset ja työt. Sattuisi vähemmän, jos viiveelle olisi joku muu syy, että oli joku tilanne päällä juuri silloin, tai meneillään jotain mikä vei ajatukset ja huomion hetkeksi muualle ihan kokonaan. Että oltiin sairaana tai mummolassa tai jotain, vaikka en tietenkään oikeasti toivo että heillä sairastettaisiin. Mutta että täysin unohtaa vastata, vaikka sitten perään kertoo, ettei kuulu mitään kummallista, tavallista arkea vain.

Minulle noiden rivien välistä paistaa, että minulla ei ole väliä, en ole ollut hänellä mielessä koko sinä aikana kun olen itse kaivannut yhteyttä ja ystävää ja vilkuillut puhelintani ensin toiveikkaana, sitten ärtyneenä, lopulta surullisena.

Selaan viestejä kauemmas. Kyllä hänkin välillä viestittää ensin, joskus kysyy kuulumisia, joskus neuvoja. Sanoo, että kaipaa juttelemista kanssani, haluaisi tavata. Kuitenkaan ehdottamani ajat eivät yleensä sovi. Silloin kun sopivat, meillä on aina mukavaa. Käymme keikalla tai syömässä hyvin, kirppiskierroksella tai kakkubuffassa. Aika kuluu kuin siivillä ja halaus erotessa on lämmin. Joka kerran luvataan, että nyt tavataan lyhyemmän ajan päästä uudestaan.

Vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauankin, aika välistä häviää ja juttu jatkuu luontevasti. Kummankin kuulumiset käydään läpi, ilot ja surut, pohditaan haasteita elämässä yhdessä. Siksi minua kummastuttaakin, miksi uuden tapaamisen sopiminen on aina niin vaikeaa. Minä en vaadi enkä painosta, en pommita viesteillä vaan annan tilaa. En mökötä tai kerro, että pahoitin mieleni siitä, ettei hän vastannut vaan olen iloinen siitä, että hänellä on nyt aikaa minulle.

Hän tekee reissuja parhaan ystävänsä kanssa. Minulle riittäisi näkeminen vaikka kerran kuussa, tai joka toinen kuukausi. Kuitenkin niin, että minusta tuntuisi että ystävyys pysyisi yllä. Tai jos hän ei halua sitä ylläpitää, senkin haluaisin tietää, vaikka sitten jäisin entistä enemmän yksin. Mutta ignooratuksi tuleminen tuntuu pahemmalta kuin se, ettei tiedä onko ystävyyttä enää olemassakaan.

Ehkä on käynyt niin kuin itselleni toisen ystäväni kanssa. Tuntuu, että maailmankatsomuksemme ajautuvat koko ajan kauemmas toisistaan ja hän tekee elämässään valintoja, joita minä en pysty hyväksymään ja siksi olen antanut ystävyyden hiipua enemmän satunnaiseksi kaveruudeksi, mutta siinä tunne on varmasti molemminpuolinen. Tämän toisen ystäväni kanssa jaamme paljon yhteistä, eikä tavatessa ole kiusallista hiljaisuutta.

Tänään minä tunnen itseni yksinäiseksi niin kuin eilenkin, ja toissapäivänä, niin kuin kaikki nämä 6 päivää jotka olen odottanut vastausta viestiini. Päätän vielä yrittää. ”Hei, onko siellä kaikki hyvin, kun ei kuulu mitään?” Nyt vastaus tulee jo seuraavana päivänä. ”Joo kaikki hyvin, ei tässä mitään erityistä. Unohdin vaan vastata, anteeksi.”

Ja vaikka ystäväni on nyt linjoilla, minä tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi.