Kivisuutari

Kivisuutari oli ahkera mies, oli aina ollut. Joka aamu hän kiiruhti rantasaunan päähän rakentamaansa työhuoneeseen mukanaan voipaperiin käärimänsä eväsleipäset ja herukkamehua lasisessa puolen litran pullossa. Tuossa pienessä huoneessa hän teki töitä niin pitkään, että käsivarsia ja hartioita särki, eivätkä taltta ja vasara enää pysyneet hänen puutuneissa sormissaan.

Aina silloin tällöin suutari sai tilauksen, kun joku ohikulkija pysähtyi ihastelemaan kivestä veistettyjä kenkäpareja, joita hän oli kylätien varrelle jättänyt kivien ja kantojen päällisiä koristamaan. Koska kiven työstäminen käsin ei ollut kovin joutuisaa, ei monikaan kuitenkaan jaksanut odottaa, eikä koskaan tullut valmista paria maksun kanssa noutamaan. Mies sai moitteet hitaudesta myös silloin, jos kengät oli tilattu lapselle, jonka jalka oli välissä ehtinyt kasvamaan ja pari oli jo valmistuessaan saajalleen liian pieni.

Osalla kengät hiersivät jalkoja, toisille ne olivat liian raskaat kävellä. Moitteita sateli monelta suunnalta, mutta upealle joka ikinen valmis kenkäpari näytti, sitä ei kukaan voinut kieltää. Niinpä kivisuutari kilkutteli kivenmurikoita varasallaan pitkän päivän toisensa jälkeen, mitäpä hän olisi muutakaan osannut tehdä.

Eräänä päivänä työhuoneelle ilmestyi pikkuruinen ukko, tuskin verstaan puisen tuolin jalkaa korkeampi. Hän tilasi kenkäparin hienoimmasta kivestä mitä löytyi ja jätti ruhtinaallisen etumaksun, jonka lisäksi kivisuutari saisi vielä varsinaisen palkkion, kunhan kengät olisivat valmiit. Ukko lupasi palata tasan puolen vuoden kuluttua mukanaan mies, kenen jalkoihin kengät oli tarkoitettu. Sattuipa vielä niin sopivasti, että saajan jalka oli täsmälleen samaa kokoa kuin suutarin, joten hän saattoi mallata paria omiin jalkoihinsa niin usein kuin tarvitsi, jotta kengistä tulisi varmasti sopivat.

Voimiaan säästelemättä suutari rehki ja kivisistä kengistä tuli todella hienot. Hän kiillotti kiven pinnan niin sileäksi kuin taisi, jotta kaikki sen sävyt nousivat upeasti esiin. Se oli hienoin kenkäpari, jonka suutari oli ikinä tehnyt ja hän tunsi suurta ylpeyttä nostaessaan kengät tasan puolen vuoden kuluttua verstaan pöydälle valmiina noutoa odottamaan.

Pientä miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ja suutari oli kummissaan. Hän arveli ehkä erehtyneensä päivällä tai parilla, kohautti olkiaan ja kävi yön mökissään nukkumassa. Aamuvarhaisella hän saapui taas työhuoneelleen eväsleipänyssykkä mukanaan, herukkamehupullo toisessa kädessä. Kengät odottivat pöydällä koskemattomina, mutta viereen oli ilmestynyt hieno puinen rasia, jonka kansi oli taidokkaasti veistetty.

Suutari tunnusteli työn kovettamilla sormenpäillään kannen kuvioita. Joku oli tehnyt ison ja hienon työn sitä kaivertaessaan. Sitten hän avasi kannen. Laatikko oli täynnä rahaa. Suutari ei eläessään ollut nähnyt niin suurta summaa. Setelien seassa näkyi puinen kahva, jossa oli samaa koristeellista kuviointia kuin rasian kannessa. Suutari tarttui kahvaan ja veti esineen esille. Se oli peili.

Hän nosti kuvastimen hämmentyneenä kasvojensa eteen ja siitä kuvaansa katsoessaan hän yhtäkkiä tajusi, kuka pikkuruinen ukko, se tuolin jalan mittainen, oli ollut. Suutari laski peilin takaisin rahojen sekaan käsi voimakkaasti vapisten. Sitten hän veti täydellisesti istuvat, maailman upeimmat kiviset kengät pöydältä jalkoihinsa ja astui raskain askelin työhuoneestaan ulos.

Suutari raahusti saunamökin ohi rantaan jaksaen hädin tuskin nostaa heikoksi käyneitä jalkojaan ja kumartui pesemään hikiset, harmaat kasvonsa viileällä järvivedellä. Vesilintu räpisteli itseään lentoon jossain lähistöllä siivet tyyntä pintaa viistäen, mutta suutari ei kääntynyt katsomaan. Sen sijaan hän astui veteen ja käveli syvemmälle, yhä syvemmälle. Sitten kivisuutari katosi kokonaan näkyvistä. Veden pinta väreili renkaina hetken, kunnes tasoittui yhtä tyyneksi, kuin oli äsken ollut.

Jos kerron, oletko valmis kuulemaan?

Kun olet kuullut tarinani, älä sääli minua.

Älä katso hämmästyneenä

äläkä sano, ettei ikinä uskoisi.

Sen sijaan usko.

Älä sano, että sinä et ikinä olisi selvinnyt siitä,

sillä minäkään en sitä saanut valita.

Minä selvisin,

koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kun olet kuullut tarinani,

katso minua silloinkin, niin kuin olisimme

elämässä samalla viivalla

vaikka olemme käyneet läpi erilaisia asioita.

Älä väheksy omaa kokemaasi

minun tarinani rinnalla,

mutta älä sano että ymmärrät,

jos et ymmärrä.

Älä käännä katsettasi pois

vaikka kuulemasi toisi kyyneleitä silmiisi,

sillä se voi olla ensimmäinen kerta

kun joku osoittaa minulle myötätuntoa.

Kun olet kuullut tarinani,

älä sure minun mennyttäni, vaan

ole kanssani iloinen siitä,

mitä minusta on tullut.

Ei kaiken kokemani takia,

eikä siitä kaikesta huolimatta,

vaan koska minusta nyt vaan sattui

tulemaan juuri tällainen.

Ja jos kaiken kuultuasi

yhä heijastat peilikuvaani pinnastasi,

kerro minulle, että sanat vahva, hyvä ja tärkeä

tarkoittavat kaikki minua,

meitä.

Äidille

Kun lapseni olit vasta kasvamassa kohdussani

minä vannoin tekeväni toisin

niin monta asiaa

Sillä minä muistin

mykkäkoulut

ilmapiirin jossa ei tohtinut aina

edes hengittää

ettei siitä kuuluva ääni olisi suututtanut sinua

äiti

Kun ei uskaltanut kysyä

vaikka oli kysyttävää

Ei se pelottanut ettei vastaus olisi oikea

tai että oltaisiin eri mieltä

vaan ettei saisi vastausta lainkaan

Kysymys jäi ilmaan

leijumaan

Mutta raskaampana leijui

se hiljaisuus, joka vastasi enemmän

kuin olin valmis kestämään

Niin minä vannoin

pienet värähdykset vatsallani

Minun lapseni ei tarvitse pelätä

omaa äitiään

luoja paratkoon

Sillä niin monta asiaa tulen tekemään toisin

Sukupolvea viisaampana välttämään

kaikki ne karikot joihin

pienenä itse jouduin kompastelemaan

Ja minusta tuli äiti

täydellinen

ainakin halusin olla

Yritin, minä todella yritin

Olin ylpeä siitä etten riidellyt

vaikka ärsytti

Olisi ehkä joskus pitänyt opetella

sillä minä vaikenin

äiti minä vaikenin niin kuin sinä

Vaikka tiesin että lapseni tulisi laillani

muistamaan mykkäkoulut lopun ikäänsä

eikä ikinä saisi mallia siitä mitä on riidellä

ja sopia

Ja kun istun sohvalla

jälleen kerran vaikenemassa

riitelyn sijaan

piilottamassa ne tunteet, joista ei osata puhua

Puhelin kädessäni

selaan toisten kulissielämiä somesta

ja postaan sinne omani

Kännykän kelmeässä valossa

sen kuvaruudulta heijastuvat vastaan sinun kasvosi

äiti

Yksinäisyys

Tänään minusta tuntuu yksinäiseltä. Minä kyllä viihdyn usein yksin, mutta yksinäisyys on eri asia. Selaan somea ja näen paljon kuvia joissa on hymyileviä kasvoja, tekemistä ja olemista yhdessä ystävien kanssa. Tunne tavallaan kateutta, mutta toisaalta en itse jaksaisi koko ajan olla sosiaalisesti noin aktiivinen, eikä minulla ole kuin pari ystävää, mutta heitä kaipaan, eritoten toista.

Yritän laskea, koska itse olisin viimeksi tavannut ystäviäni. Viime joulukuussa ehkä, ja nyt on toukokuu. Ei siksi, etten olisi pitänyt yhteyttä tai halunnut tavata. Ei siksi, etteikö aikatauluja oikeasti olisi voinut sovittaa yhteen vaikka toinen tekeekin virka-aikaa töissä ja toinen kolmivuorotyötä. Ei siksi, mutta en oikein myöskään tiedä miksi.

Päätän laittaa viestiä. ”Mitä kuuluu, olisi ihana nähdä?” Ehdotan myös muutamaa päivämäärää. Hän lukee viestini, näen sen. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, vaikka näen hänen olevan WhatsAppissa vähän väliä paikalla. Mieleeni hiipii ajatus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Selaan viestejämme taaksepäin. Jep, olen aiemminkin kysellyt kuulumisia, kirjoittanut omiani, ja saanut vastauksen useamman päivän päästä, ehkä vasta viikon kuluttua.

”Anteeksi, unohdin vastata”, toistuu itse asiassa aika monta kertaa. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän, että on oma elämä ja kiirettä ja lapset ja työt. Sattuisi vähemmän, jos viiveelle olisi joku muu syy, että oli joku tilanne päällä juuri silloin, tai meneillään jotain mikä vei ajatukset ja huomion hetkeksi muualle ihan kokonaan. Että oltiin sairaana tai mummolassa tai jotain, vaikka en tietenkään oikeasti toivo että heillä sairastettaisiin. Mutta että täysin unohtaa vastata, vaikka sitten perään kertoo, ettei kuulu mitään kummallista, tavallista arkea vain.

Minulle noiden rivien välistä paistaa, että minulla ei ole väliä, en ole ollut hänellä mielessä koko sinä aikana kun olen itse kaivannut yhteyttä ja ystävää ja vilkuillut puhelintani ensin toiveikkaana, sitten ärtyneenä, lopulta surullisena.

Selaan viestejä kauemmas. Kyllä hänkin välillä viestittää ensin, joskus kysyy kuulumisia, joskus neuvoja. Sanoo, että kaipaa juttelemista kanssani, haluaisi tavata. Kuitenkaan ehdottamani ajat eivät yleensä sovi. Silloin kun sopivat, meillä on aina mukavaa. Käymme keikalla tai syömässä hyvin, kirppiskierroksella tai kakkubuffassa. Aika kuluu kuin siivillä ja halaus erotessa on lämmin. Joka kerran luvataan, että nyt tavataan lyhyemmän ajan päästä uudestaan.

Vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauankin, aika välistä häviää ja juttu jatkuu luontevasti. Kummankin kuulumiset käydään läpi, ilot ja surut, pohditaan haasteita elämässä yhdessä. Siksi minua kummastuttaakin, miksi uuden tapaamisen sopiminen on aina niin vaikeaa. Minä en vaadi enkä painosta, en pommita viesteillä vaan annan tilaa. En mökötä tai kerro, että pahoitin mieleni siitä, ettei hän vastannut vaan olen iloinen siitä, että hänellä on nyt aikaa minulle.

Hän tekee reissuja parhaan ystävänsä kanssa. Minulle riittäisi näkeminen vaikka kerran kuussa, tai joka toinen kuukausi. Kuitenkin niin, että minusta tuntuisi että ystävyys pysyisi yllä. Tai jos hän ei halua sitä ylläpitää, senkin haluaisin tietää, vaikka sitten jäisin entistä enemmän yksin. Mutta ignooratuksi tuleminen tuntuu pahemmalta kuin se, ettei tiedä onko ystävyyttä enää olemassakaan.

Ehkä on käynyt niin kuin itselleni toisen ystäväni kanssa. Tuntuu, että maailmankatsomuksemme ajautuvat koko ajan kauemmas toisistaan ja hän tekee elämässään valintoja, joita minä en pysty hyväksymään ja siksi olen antanut ystävyyden hiipua enemmän satunnaiseksi kaveruudeksi, mutta siinä tunne on varmasti molemminpuolinen. Tämän toisen ystäväni kanssa jaamme paljon yhteistä, eikä tavatessa ole kiusallista hiljaisuutta.

Tänään minä tunnen itseni yksinäiseksi niin kuin eilenkin, ja toissapäivänä, niin kuin kaikki nämä 6 päivää jotka olen odottanut vastausta viestiini. Päätän vielä yrittää. ”Hei, onko siellä kaikki hyvin, kun ei kuulu mitään?” Nyt vastaus tulee jo seuraavana päivänä. ”Joo kaikki hyvin, ei tässä mitään erityistä. Unohdin vaan vastata, anteeksi.”

Ja vaikka ystäväni on nyt linjoilla, minä tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi.

Myrsky, Tuuli ja Tyven

 

Ennen hänet tunnettiin Myrskynä. Kun hän kävi paikalla, aina jokin muuttui. Joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan - hän ei ehtinyt jäädä katsomaan vaan kiisi tuulispäänä seuraavaan kohteeseen. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan. Hän oli nuori ja voimakas, voittamaton. Mutta sellaista elämää kukaan ei loputtomiin jaksanut.

Nuoruuden jäädessä pian muistoksi tuulen tuiverrukseen, hän tyyntyi hiukan. Hänestä tuli Tuuli, ja se hän oli todella, todella kauan. Se oli hänen tehtävänsä. Hän huojutti taimia pellolla niitä vahvistaakseen. Hän lennätti puiden siemenet itämään uusiksi metsiksi. Hän kuljetti välillä lämmintä, välillä viileämpää ilmaa mereltä sisämaahan ja toisinpäin. Hän liikutti pilviä, loi sateet ja kuivasi ne.

Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja näki paljon. Ei ollut monta paikkaa maan päällä, mihin hän ei olisi ollut tervetullut uudestaankin, vaikka hän joskus olikin hiukan kömpelö toimissaan. Hän näki sekä omat jälkensä, että ihmisen jättämät, ja jotkut niistä tekivät hänet surulliseksi. Silloin hän meni korkeiden kallioiden reunustamiin kanjoneihin ja lauloi.

Ihmisen jättämiä jälkiä tuli vuosi vuodelta lisää, vuosikymmenistä ja sadoista puhumattakaan. Tuuli toivoi, että hänellä olisi vielä samat voimat kuin Myrskynä ollessaan. Mutta aika oli uuvuttanut hänet, eikä taaksepäin ollut paluuta. Tuulen oli hiljalleen hyväksyttävä, ettei hän enää pystynyt, ei jaksanut, eikä lopulta enää edes halunnut.

Sitten hänestä tuli Tyven. Niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Humisevat metsät, ujeltavat kanjonit, taivaalla lipuvat pilvet, jopa kuohuvat valtameretkin hiljenivät kun hän oli poissa. Hiljaisuus valtasi maan ja ilman.

Silloin, vasta silloin ihminen ymmärsi, mitä oli tehnyt.

Peili

Ella on kaunis. Hänellä on huolellisesti nypityt kulmat, korkeat sopivan punaruskealla sävyllä korostetut poskipäät ja kapea nenä. Hänellä on kuulas iho ja silmissään taidokkaasti, harjaantuneella kädellä tehdyt rajaukset. Niin virheettömät, että kukaan ei arvaa käsien vapisseen niitä piirtäessä. Ellalla on kohtelias asiakaspalvelijan hymy ja hän osaa näyttää sopivan kiinnostuneelta sitä kuitenkaan olematta. Hän myy meikkejä kosmetiikkaliikkeessä ja on työn aloittaessaan sitoutunut huolehtimaan siitä, että näyttää töissä ollessaan aina huolitellulta. ”Muista, että sinä olet tämän liikkeen tärkein mainos”, esimies oli painottanut useaan otteeseen.

Työpäivän jälkeen Ella kiiruhtaa ensin kauppaan, sitten päiväkodin kautta kotiin. On Joken isäviikko, ja Ellan on haettava pojat tarhasta. Jokella on työpäivän jälkeen viikottaiset tikkakisat työkavereiden kanssa, ja niitä hän ei ole valmis jättämään välistä edes lastensa takia. Ilta venyy luultavasti aika myöhään, kuten aina. Kohta kolmevuotias Leo on pahimmassa uhmaiässä ja kuusivuotias eskarilainen Mio ihailee isäänsä yli kaiken, mutta Ellaa hän vihaa. Mio laukoo lauseita, joiden Ella kuulee olevan suoraan lasten äidin suusta, ja Ella miettii, loppuuko katkeruus ikinä. ”Et sinä ole meidän äiti, ei meidän tartte totella sinua”, Mio haastaa joka välissä ja päiväkodin hoitaja katsoo Ellaa myötätuntoisesti, kun pojat ovat vastahakoisia lähtemään.

Ella yrittää olla provosoitumatta. Hän laittaa ruoaksi kinkkupastaa, jonka tietää olevan poikien herkkua. Ruoka ei kuitenkaan maistu, koska isä ei ole paikalla käskemässä poikia syömään. ”Yäk miten pahaa, äiti tekee paljon parempaa” Mio kuitenkin irvistelee ruokapöydässä ja saa pikkuveljen innostumaan samaan. ”Yäk, yäk!” Leo huutaa ja kippaa lautasen ylösalaisin pöydälle. Pojat nauraa räkättävät yhteen ääneen ja Ella tuijottaa pöydältä lattialle valuvaa pastakastiketta jaksamatta nousta pyyhkimään sitä pois.

Ilta on yhtä taistelua. Pojat kieltäytyvät vaihtamasta yökkäreitä ja Mio sylkee hammastahnaa Ellan päälle. ”Hei, ei noin saa tehdä,” Ella yrittää vaisusti kieltää, mutta Mio vastaa, taas äitinsä suulla ”Et sä voi meitä kieltää, et sinä oo meille yhtään mitään!” Leo haluaa kuulla iltasadun, mutta Mion mielestä Ella lukee sen väärin. Mio aikoo valvoa niin kauan, että isi tulee lukemaan sadun, miksei isi jo tule? Lopulta Ella ei jaksa enää kuunnella, vaan jättää isän perään kiukkuitkevät lapset keskenään huoneeseen ja sammuttaa valot.

Hän menee kylpyhuoneeseen ja lukitsee oven perässään. Poskessa on valkoiseksi kuivuneita hammastahnaroiskeita. Ella ei tunnista itseään peilikuvastaan. Hän tarttuu kuitenkin meikinpoistoaineessa kastettuun vanulappuun ja pyyhkii silmämeikin pois. Sitten hän vaahdottaa puhdistusainetta ja pesee puuterin ja paksun peitevoiteen tottunein ottein pois. Hän nostaa märät kasvonsa altaan yltä ja nyt peilistä katsoo uupunut nuori nainen mustelma poskessaan. Ella nostaa kätensä mustelman päälle ja painelee sitä sormenpäillään. Sattuu. Hän miettii, kuinka kauan vielä jaksaa. Kyyneleet tulvivat silmiin ja Ella itkee, mutta vain vähän, jotteivat silmäluomet huomenna ole turvoksissa, kun on taas työpäivä. Peilikuva katsoo häntä syyttävästi. ”Mikset tee mitään, miksi annat kaiken jatkua?” kuva kysyy äänettömästi.

Kiukku leimahtaa Ellan sisällä. Mikä peilikuva on häntä arvostelemaan, ei tästä noin vain voi ottaa ja lähteä. Jokke ei ikinä päästäisi häntä lähtemään, ja onko kuitenkin parempi olla niin, että tietää milloin tulee hakatuksi, kuin olla joka askeleella varuillaan. Nyt hän kuitenkin pääsee liikkumaan kodin, työpaikan, ruokakaupan ja päiväkodin välillä melko vapaasti. Jos hän lähtisi, hän joutuisi piileskelemään ja olisi silti varma, että Jokke löytäisi hänet, ja silloin hän ei pääsisi parilla mustelmalla, ehei.

Ennen kuin ehtii ajatella, käsi kohoaa toimimaan, ja Ella sinkoaa lähimmän siihen sattuvan tavaran peiliä kohti. Meikinpoistoainepullon muovinen korkki räsähtää rikki ja ainetta roiskuu ympäri peilin pintaa. Ääni palauttaa Ellan tähän maailmaan. Peili ei onneksi mene rikki, se olisi suututttanut Joken, Ella huokaisee helpotuksesta ja alkaa pyyhkiä jälkiä pois. Miten hän nyt tuolla tavalla kiivastui?

Ellan yllätykseksi peilin pinta alkaa kuitenkin kuoriutua, kuin vettynyt paperi. Alta paljastuvat Ellan huolitellut työkasvot, teennäinen hymy huulillaan. Ella pyyhkäisee uudelleen ja alta paljastuu uusi kuva. Ella kuorii peilin pintaa kerros kerrokselta, ja mitä enemmän hän repii, sitä enemmän kuvasta tuijottavat kasvot häntä ahdistavat. Näkyy itkettyneitä silmiä, verta vuotava poskipää, revennyt korvareikä. Meikillä peitettyjä mustelmia, kaunis kampaus jota tehdessään Ella pystyi vieläkin muistamaan päänahan aristuksen. Monen kerroksen jälkeen paljastuu onnellisesti hymyilevä tyttö, jonka Ella muistaa valokuvasta, joka on otettu hänen ja Joken seurustelun alkuajoilta. Hän pysähtyy kuvaan hetkeksi, mutta ei tavoita tunnetta, hän toivoo ettei olisi koskaan tavannutkaan Jokkea ja repii tämänkin kerroksen pois. Hänen on löydettävä kuvasta se Ella, joka hän oikeasti on.

Lattialle kertyy kasvava kasa revittyjä kuvajaisia. Ella riipii kuvia vimman vallassa, välillä useampi kerros kerrallaan. Ohi vilahtavat opiskeluajat päihteineen, yläkoulu kiusaamisineen, lapsuus jota varjosti vanhempien alkoholinkäyttö, isän pettymys siihen ettei hän ollutkaan poika. Ella vauvana, joka ei koskaan hymyillyt. Ja lopulta peilin pinta on puhdas. Ella raapii sitä kynsillään, pirskottaa pinnalle puhdistusainetta hätääntyneenä, mutta yhtään kerrosta ei enää tule esiin. Kiiltävästä pinnasta heijastuu vastaan vain tyhjä kylpyhuone kellertävine kaakeliseinineen, mutta Ellaa kuvasta ei enää näy edes läpikuultavana hahmona. 

Ella seisoo siinä ja yhtäkkiä hän ymmärtää, että Jokke on koko ajan ollut oikeassa. Hän ei ole mitään, ei yhtään mitään.

Musta kevät

Hän oli iloinen lapsi. Hänen tuikkivat silmänsä ja hymykuoppansa saivat vastaantulijoidenkin suupielet kaartumaan ylöspäin. ”Hänestä tulee vielä jotakin suurta”, kuiskittiin. Ihmiset halusivat koskettaa hänen hehkuvaa, pehmeää ihoaan, kiiltäviä hiussuortuvia jotka loistivat auringon valossa vallattomina kiharoina. Hänen heleä naurunsa valaisi pimeimmänkin majan, ja hän nauroi usein.

Hän oli iloinen lapsi, sillä niin oli hänelle määrätty. Hänen osansa oli ilo ja se oli lahja, jota hänen tuli arvostaa. Kaikki eivät saaneet lahjaa lainkaan, ja heidän elämänsä oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä. Hänellä oli lahja, josta kuului olla kiitollinen.

Iloinen lapsi ei vielä ehtinyt kasvaa iloiseksi nuoreksi, kun eteen tuli Musta kevät. Hänen tielleen nousi vuori vastoinkäymisiä, joita pitkin hän kiipesi lakea kohti. Hänen tuli tiivistää esiin pyrkivät kyyneleet pilkkeeksi silmiinsä ja rinnasta ulos kaivautuva valitus sai purkautua vain nauruksi naamioituneena.

Suru yritti takertua lapseen hänen kompastellessaan ylöspäin vaikeuksia tieltään raivaten. Se kietoutui sumuna hänen ympärilleen ja sammutti ihosta sen hehkun. Se punoi harmaita hiuksiaan letille lapsen kiharoiden lomaan kunnes niistä tuli yhtä. Se salpasi hengen niin, että naurusta katosi helinä ja tilalle jäi vain kumea yskä. Ja kun se ojensi kätensä auttaakseen lapsen viimeisen nousun yli vuoren laelle, lapsi oli niin uupunut, että tarttui siihen.

Vastoinkäymisten vuoren huipulla lapsi katsoi alas edessä siintävää polkua. Siinä ei ollut kiviä joihin kompastua, ei jyrkänteitä joilta livetä. Oli vain tasaiseksi tallautunut, helppokulkuinen maa, jota reunustivat vuoristossa viihtyvät auringonpaisteen avaamat värikkäät kukat. Mutta lapsi ei tuntenut rinnassaan pakahtumista niiden kauneutta katsoessaan, ei voitonriemua vaikeudet kukistettuaan. Ilo oli enää pelkkä haalistuva muisto hänen kavenneiden poskiensa kuopissa. Se oli tehnyt tilaa vieraalle, joka oli asettunut asumaan. Suru oli hänessä ja se tarkoitti että lapsi oli luopunut lahjastaan.

Hän muisti, että niiden elämä, kenellä ei ollut lahjaa, oli merkityksetön kuin kärpästen surina uhriksi annetun ympärillä, ja se teki lapsen entistä surullisemmaksi. Mutta silloin ilo oli jo kaukana poissa, tavoittamattomissa kuin tuulen mukana kulkeva huokaus.