Kirje nuorelle minulle

 Hei lapsuuteni ja nuoruuteni minä,

kirjoitan täältä aika kaukaa aikuisuudesta, kolmenkymmenen vuoden päästä. Minä siis tiedän jo aika pitkälle, millainen elämästäsi tulee, ja siksi halusin tulla kertomaan sinulle yhden asian.

Sinä selviät. Ihan kaikesta sinä selviät, eikä mikään tulevaisuudessa kokemasi riko sinua kokonaan. Sinä selviät, ja sinua odottaa vielä paljon hyvää. Siihen voit luottaa, vaikka kaikki ympäriltä tuntuisi murtuvan.

Laitan sinulle tähän kirjeen mukaan myös pienen paketin. Nuo korvalappustereot ovat sitä varten, että voit niiden avulla paeta ääniä, joita et halua kuulla. Mutta ennen kaikkea ne ovat hiljaisuutta varten. Sitä painostavaa hiljaisuutta, jota sinun on kaikista vaikein kestää.

Laitoin pakettiin myös suloisen pehmeän unimaskin. Mustan, tietenkin, sillä pian et muuta väriä halua käyttää, vaikka huoneesi onkin vielä nyt pastellin sävyissä. Maskilla voit peittää silmäsi silloin, kun huomaat lukevasi asioita liikaa rivien välistä. Ihan jokaisella tauolla puheessa, hengityksen sävyllä ja sanomattomalla sanalla ei ole piilomerkitystä, mutta en ole varma opitko ikinä niiden tulkitsemisesta luopumaan. Sulje kuitenkin silmäsi niiltä edes välillä.

Muita eväitä minulla ei sinulle oikein matkallesi ole antaa, mutta nämä ovat mielestäni tärkeimmät. Tai yksi neuvo on, vaikka et neuvoja kaipaakaan. Laitan sen kirjeen toiselle puolelle, niin voit lukea sen joskus, tai jättää lukematta. Annan kuitenkin sisältövaroituksen: se paljastaa hiukan tulevasta. Päätä itse, haluatko tietää.

Toisella puolella paperia:

Kohtele itseäsi kuin ystävää, sillä useinkaan rinnallasi ei ole ketään tekemässä sitä puolestasi.

Kaikella sillä ystävyydellä,

Aikuinen minä

P.S. Tiesin, että luet toisenkin puolen.

Kun on pakko muistaa ja kun saa taas unohtaa

”Anton! Älä katso tänne!” äiti huutaa, kun iskä lyö sitä. Mutta en minä voi olla katsomatta. Olen vetäytynyt piiloon pöydän alle, mutta hivuttaudun hiljaa lähemmäs ja kurotan kaulaani nähdäkseni, miten äiti antaa kaiken tapahtua yhä uudelleen.

Minä kerkesin nähdä sitä samaa aika monta kertaa. Ensimmäisellä kerralla minkä muistan, olin ehkä neljävuotias, mutta en usko ollenkaan sen olleen ensimmäinen kerta. Ainakaan en mielessäni tavoita sen tuntuneen mitenkään oudolta tai uudelta, vaan ryömin pois jaloista tietäen, miten pitää toimia. ”Ole hiljaa piilossa äläkä missään nimessä katso”, niin äiti aina neuvoi. Minä osasin kyllä olla hiirenhiljaa, mutta katsetta en pystynyt kääntämään pois. Näin tahraisen pöytäliinan alta miten iskän käsi nousi ja laski kuin hidastettuna, välillä käsi nyrkissä, välillä vyön ympärille puristuneena.

Potkimaan iskä ei pystynyt, koska sillä oli vain yksi jalka. Tai oli toinenkin, sellainen tekojalka, mutta ei se olisi pysynyt yhdellä jalalla pystyssä jos olisi toisella potkaissut. ”Se oli luojan lykky”, sanoi äiti joskus, mutta en minä silloin ymmärtänyt mitä se tarkoitti. Eikä se näin jälkikäteen ajateltuna sen kummempi lykky ollut, koska kädet oli iskällä vahvat. Mutta ei tarpeeksi vahvat, koska joka kerta se sanoi sanoi äidille että tappaa sen, mutta ei äiti sitten kuitenkaan siihen kuollut.

Minä muistan, että iskä oli valtavan pitkä ja äiti siihen verrattuna ihan hirmuisen pieni. Sitten kun se meni lattialle ihan kippuraan makaamaan, se näytti vielä pienemmältä, niin että sen olisi siitä voinut poimia vaikka taskuun. Mutta en minä poiminut, kun minun piti pysytellä piilossa. Kun iskän askeleet oli vihaiset ne kumahteli lattiaan ihan eri tavalla kuin muulloin, ja silloin minä jo livahdin pöydän alle ja tulin pois vasta kun kuulin että iskä lähti ulos tai meni nukkumaan. Silloin kun se kulki pöydän ohi tekojalka maahan kolahdellen ja minä näin siitä vaan jalat puoleen reiteen asti, minusta tuntui että iskä oli niin pitkä, että pää hipoi kattoa ja että sen piti kumartua ihan kaksinkerroin mahtuakseen kulkemaan ovesta. Kunnioitusta herättävä, sellaisena minä joskus isompana kuvailin iskää.

Minulla on yöpöydällä kuvakin niistä. Se on piirretty mutta tosi aidon näköinen. Siinä iskä seisoo leveästi hymyillen ja on nostanut minut korkealle syliinsä. Minulla on kädessä joku hieno miekka. Vieressä on äiti, joka näyttää kurkottelevan kaksin käsin minua kohti. Äiti on niin pienikokoinen, että sen kädet ei ylety tarttumaan edes minun nilkkoihin. Äidillä on suu auki, ja minä tiedän mitä se on sanomassa, mutta sitä en aio teille kertoa.

Minut vietiin kotoa pois toiseen perheeseen kun olin kuusi. Siinä perheessä oli ihan normaalikokoiset äiti ja iskä, mutta niiden mielestä minä olin jotenkin hankala eikä ne halunneet, että minä olisin ollut siellä kauaa. Ihan kuin ne olisi pelänneet minua, vaikka minä olin vielä ihan pieni poika. Sitten tuli monta uutta perhettä ja sitten sellaisia isompia taloja, joissa oli paljon huonosti käyttäytyviä lapsia ja ei ketään jota olisi voinut sanoa äidiksi tai iskäksi.

Omaa äitiä tai iskää minä en sitten nähnytkään enää, mutta onneksi minulla on se kuva etten unohda niitä. Vaikka en minä olisi muutenkaan unohtanut, välillä minä näen niistä untakin. Unet on aika samanlaisia, kuin mitä tuossa alussa kerroin, kun en minä paljon muuta niistä muista. Mutta sitä minä ihmettelen, miksei niitä ikinä päästetty etsimään mihin minut oli viety, sillä ihan varmana ne olisi tulleet jos olisivat saaneet.

Nyt kun minusta on tullut aikuinen, olen päättänyt selvittää missä äiti ja iskä on, minua ei kukaan voi estää. Olen selvittänyt asiaa jo netistä, mutta sieltä löytyy vain jotain mainintoja vanhoista lehtijutuista ja iskä aina sanoi että iltapäivälehdet valehtelee, niin minä en ole lukenut niitä juttuja ollenkaan. Minä en halua, että minulle kukaan valehtelee.

Nyt olen päässyt selvitystyössä niin pitkälle, että olen tullut tällaiseen virastoon jolla on hankala nimi, ja täältä voisi kuulemma selvitä, missä äiti ja iskä nykyään asuu. Minä astelen reippaasti tiskille, jonka takana istuu kaksi virkapukuista naista. Esitän asiani, luettelen oman henkilötunnuksenikin osoittaakseni että olen se kuka väitän olevani. Naiset vilkaisevat toisiaan jotenkin kummasti, ja minä ajattelen etteivät he jostain syystä usko minua. ”Minulla on kuvakin heistä”, sanon ja nostan piirroksen esiin. Toinen naisista tarttuu kuvaan ja nousee seisomaan. Hän laskee piirustuksen pinoon, jonka päällimmäisenä näyttää olevan lähes samanlainen kuva. Joku muukin on käynyt täällä selvittämässä samanlaista asiaa, minun täytyy siis olla oikeassa paikassa.

Toinen naisista tarttuu puhelimeen toisen lähtiessä saattamaan minua johonkin toimistohuoneeseen. Sinne astuu heti meidän perässä myös joku iso mies, mutta se ei ole minun iskä, koska iskä on paljon, paljon pidempi. Nainen katsoo minua vakavan näköisenä. ”Kuule Anton”, hän aloittaa kevyesti huokaisten, ihan kuin me tunnettaisiin, vaikka vain minä olen tiskillä kertonut kuka olen. ”Sinun äitisi kuoli 12 vuotta sitten”, nainen jatkaa ja minusta tuntuu etten yhtäkkiä pysty hengittämään. Eihän se voi olla totta, minun olisi sittenkin pitänyt poimia äiti taskuun sieltä lattialta. 

Minä itken hetken kovaan ääneen kuin pieni lapsi, tunnekuohu on niin voimakas. ”Mitä, miksei minulle ole kerrottu tästä aiemmin, miksei minua ole yritetty tavoittaa?” soperran sen jälkeen mieleeni tulvivia kysymyksiä, kunnes se tärkein nousee mieleeni. ”Tappoiko iskä äidin, missä iskä sitten on?” ”Sinun isäsi on lukuisista perheeseen kohdistuneista pahoinpitelyistä vankilassa. Hän ei kuitenkaan tappanut äitiäsi, Anton. Sinä tapoit.”

Enempää en kuule. Kiepun mustaan kuiluun, jossa vilahtelee katkonaisia pätkiä menneestä ja nykyhetkestä. Minä pöydän alla kaulaani kurkottamassa, kuuntelemassa iskän uhkauksia, katsomassa rytmikkäästi nousevaa ja laskevaa kättä. Minä selaamassa lehtiotsikoita, valehtelevien lehtien otsikoita. Minä tässä toimistohuoneessa miettimässä, että naisenkin on pakko valehdella, eihän hän edes tarkistanut noita tietojaan mistään rekisteristä. Minä auttamassa iskää, minä kekseliäs poika hakemassa iskälle veistä, jos hän ei itse käsivoimin saa äitiä hengiltä vaikka yrittää jo ties monettako kertaa. Minä piirtämässä meidän perheestä kuvaa jossa minä olen päässyt iskän syliin ja hän on minusta kerrankin ylpeä. Minä lyömässä äitiä veitsellä johon iskä ei suostu tarttumaan. Minä kuvassa iskän sylissä veistä näytille nostamassa. Äiti huutamassa minulle kuvassa jotain, mitä en aio teille kertoa. Minä, ja äiti, ja iskä, ja sitten ei enää mitään, kun musta kuilu nielaisee minut jälleen kerran sisuksiinsa ja ahmaisee muistoni mennessään.

Kivisuutari

Kivisuutari oli ahkera mies, oli aina ollut. Joka aamu hän kiiruhti rantasaunan päähän rakentamaansa työhuoneeseen mukanaan voipaperiin käärimänsä eväsleipäset ja herukkamehua lasisessa puolen litran pullossa. Tuossa pienessä huoneessa hän teki töitä niin pitkään, että käsivarsia ja hartioita särki, eivätkä taltta ja vasara enää pysyneet hänen puutuneissa sormissaan.

Aina silloin tällöin suutari sai tilauksen, kun joku ohikulkija pysähtyi ihastelemaan kivestä veistettyjä kenkäpareja, joita hän oli kylätien varrelle jättänyt kivien ja kantojen päällisiä koristamaan. Koska kiven työstäminen käsin ei ollut kovin joutuisaa, ei monikaan kuitenkaan jaksanut odottaa, eikä koskaan tullut valmista paria maksun kanssa noutamaan. Mies sai moitteet hitaudesta myös silloin, jos kengät oli tilattu lapselle, jonka jalka oli välissä ehtinyt kasvamaan ja pari oli jo valmistuessaan saajalleen liian pieni.

Osalla kengät hiersivät jalkoja, toisille ne olivat liian raskaat kävellä. Moitteita sateli monelta suunnalta, mutta upealle joka ikinen valmis kenkäpari näytti, sitä ei kukaan voinut kieltää. Niinpä kivisuutari kilkutteli kivenmurikoita varasallaan pitkän päivän toisensa jälkeen, mitäpä hän olisi muutakaan osannut tehdä.

Eräänä päivänä työhuoneelle ilmestyi pikkuruinen ukko, tuskin verstaan puisen tuolin jalkaa korkeampi. Hän tilasi kenkäparin hienoimmasta kivestä mitä löytyi ja jätti ruhtinaallisen etumaksun, jonka lisäksi kivisuutari saisi vielä varsinaisen palkkion, kunhan kengät olisivat valmiit. Ukko lupasi palata tasan puolen vuoden kuluttua mukanaan mies, kenen jalkoihin kengät oli tarkoitettu. Sattuipa vielä niin sopivasti, että saajan jalka oli täsmälleen samaa kokoa kuin suutarin, joten hän saattoi mallata paria omiin jalkoihinsa niin usein kuin tarvitsi, jotta kengistä tulisi varmasti sopivat.

Voimiaan säästelemättä suutari rehki ja kivisistä kengistä tuli todella hienot. Hän kiillotti kiven pinnan niin sileäksi kuin taisi, jotta kaikki sen sävyt nousivat upeasti esiin. Se oli hienoin kenkäpari, jonka suutari oli ikinä tehnyt ja hän tunsi suurta ylpeyttä nostaessaan kengät tasan puolen vuoden kuluttua verstaan pöydälle valmiina noutoa odottamaan.

Pientä miestä ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut ja suutari oli kummissaan. Hän arveli ehkä erehtyneensä päivällä tai parilla, kohautti olkiaan ja kävi yön mökissään nukkumassa. Aamuvarhaisella hän saapui taas työhuoneelleen eväsleipänyssykkä mukanaan, herukkamehupullo toisessa kädessä. Kengät odottivat pöydällä koskemattomina, mutta viereen oli ilmestynyt hieno puinen rasia, jonka kansi oli taidokkaasti veistetty.

Suutari tunnusteli työn kovettamilla sormenpäillään kannen kuvioita. Joku oli tehnyt ison ja hienon työn sitä kaivertaessaan. Sitten hän avasi kannen. Laatikko oli täynnä rahaa. Suutari ei eläessään ollut nähnyt niin suurta summaa. Setelien seassa näkyi puinen kahva, jossa oli samaa koristeellista kuviointia kuin rasian kannessa. Suutari tarttui kahvaan ja veti esineen esille. Se oli peili.

Hän nosti kuvastimen hämmentyneenä kasvojensa eteen ja siitä kuvaansa katsoessaan hän yhtäkkiä tajusi, kuka pikkuruinen ukko, se tuolin jalan mittainen, oli ollut. Suutari laski peilin takaisin rahojen sekaan käsi voimakkaasti vapisten. Sitten hän veti täydellisesti istuvat, maailman upeimmat kiviset kengät pöydältä jalkoihinsa ja astui raskain askelin työhuoneestaan ulos.

Suutari raahusti saunamökin ohi rantaan jaksaen hädin tuskin nostaa heikoksi käyneitä jalkojaan ja kumartui pesemään hikiset, harmaat kasvonsa viileällä järvivedellä. Vesilintu räpisteli itseään lentoon jossain lähistöllä siivet tyyntä pintaa viistäen, mutta suutari ei kääntynyt katsomaan. Sen sijaan hän astui veteen ja käveli syvemmälle, yhä syvemmälle. Sitten kivisuutari katosi kokonaan näkyvistä. Veden pinta väreili renkaina hetken, kunnes tasoittui yhtä tyyneksi, kuin oli äsken ollut.

Jos kerron, oletko valmis kuulemaan?

Kun olet kuullut tarinani, älä sääli minua.

Älä katso hämmästyneenä

äläkä sano, ettei ikinä uskoisi.

Sen sijaan usko.

Älä sano, että sinä et ikinä olisi selvinnyt siitä,

sillä minäkään en sitä saanut valita.

Minä selvisin,

koska ei ollut muuta vaihtoehtoa.

Kun olet kuullut tarinani,

katso minua silloinkin, niin kuin olisimme

elämässä samalla viivalla

vaikka olemme käyneet läpi erilaisia asioita.

Älä väheksy omaa kokemaasi

minun tarinani rinnalla,

mutta älä sano että ymmärrät,

jos et ymmärrä.

Älä käännä katsettasi pois

vaikka kuulemasi toisi kyyneleitä silmiisi,

sillä se voi olla ensimmäinen kerta

kun joku osoittaa minulle myötätuntoa.

Kun olet kuullut tarinani,

älä sure minun mennyttäni, vaan

ole kanssani iloinen siitä,

mitä minusta on tullut.

Ei kaiken kokemani takia,

eikä siitä kaikesta huolimatta,

vaan koska minusta nyt vaan sattui

tulemaan juuri tällainen.

Ja jos kaiken kuultuasi

yhä heijastat peilikuvaani pinnastasi,

kerro minulle, että sanat vahva, hyvä ja tärkeä

tarkoittavat kaikki minua,

meitä.

Äidille

Kun lapseni olit vasta kasvamassa kohdussani

minä vannoin tekeväni toisin

niin monta asiaa

Sillä minä muistin

mykkäkoulut

ilmapiirin jossa ei tohtinut aina

edes hengittää

ettei siitä kuuluva ääni olisi suututtanut sinua

äiti

Kun ei uskaltanut kysyä

vaikka oli kysyttävää

Ei se pelottanut ettei vastaus olisi oikea

tai että oltaisiin eri mieltä

vaan ettei saisi vastausta lainkaan

Kysymys jäi ilmaan

leijumaan

Mutta raskaampana leijui

se hiljaisuus, joka vastasi enemmän

kuin olin valmis kestämään

Niin minä vannoin

pienet värähdykset vatsallani

Minun lapseni ei tarvitse pelätä

omaa äitiään

luoja paratkoon

Sillä niin monta asiaa tulen tekemään toisin

Sukupolvea viisaampana välttämään

kaikki ne karikot joihin

pienenä itse jouduin kompastelemaan

Ja minusta tuli äiti

täydellinen

ainakin halusin olla

Yritin, minä todella yritin

Olin ylpeä siitä etten riidellyt

vaikka ärsytti

Olisi ehkä joskus pitänyt opetella

sillä minä vaikenin

äiti minä vaikenin niin kuin sinä

Vaikka tiesin että lapseni tulisi laillani

muistamaan mykkäkoulut lopun ikäänsä

eikä ikinä saisi mallia siitä mitä on riidellä

ja sopia

Ja kun istun sohvalla

jälleen kerran vaikenemassa

riitelyn sijaan

piilottamassa ne tunteet, joista ei osata puhua

Puhelin kädessäni

selaan toisten kulissielämiä somesta

ja postaan sinne omani

Kännykän kelmeässä valossa

sen kuvaruudulta heijastuvat vastaan sinun kasvosi

äiti

Yksinäisyys

Tänään minusta tuntuu yksinäiseltä. Minä kyllä viihdyn usein yksin, mutta yksinäisyys on eri asia. Selaan somea ja näen paljon kuvia joissa on hymyileviä kasvoja, tekemistä ja olemista yhdessä ystävien kanssa. Tunne tavallaan kateutta, mutta toisaalta en itse jaksaisi koko ajan olla sosiaalisesti noin aktiivinen, eikä minulla ole kuin pari ystävää, mutta heitä kaipaan, eritoten toista.

Yritän laskea, koska itse olisin viimeksi tavannut ystäviäni. Viime joulukuussa ehkä, ja nyt on toukokuu. Ei siksi, etten olisi pitänyt yhteyttä tai halunnut tavata. Ei siksi, etteikö aikatauluja oikeasti olisi voinut sovittaa yhteen vaikka toinen tekeekin virka-aikaa töissä ja toinen kolmivuorotyötä. Ei siksi, mutta en oikein myöskään tiedä miksi.

Päätän laittaa viestiä. ”Mitä kuuluu, olisi ihana nähdä?” Ehdotan myös muutamaa päivämäärää. Hän lukee viestini, näen sen. Vastausta ei kuitenkaan kuulu, vaikka näen hänen olevan WhatsAppissa vähän väliä paikalla. Mieleeni hiipii ajatus, että tämä on tapahtunut ennenkin. Selaan viestejämme taaksepäin. Jep, olen aiemminkin kysellyt kuulumisia, kirjoittanut omiani, ja saanut vastauksen useamman päivän päästä, ehkä vasta viikon kuluttua.

”Anteeksi, unohdin vastata”, toistuu itse asiassa aika monta kertaa. Se tuntuu pahalle. Ymmärrän, että on oma elämä ja kiirettä ja lapset ja työt. Sattuisi vähemmän, jos viiveelle olisi joku muu syy, että oli joku tilanne päällä juuri silloin, tai meneillään jotain mikä vei ajatukset ja huomion hetkeksi muualle ihan kokonaan. Että oltiin sairaana tai mummolassa tai jotain, vaikka en tietenkään oikeasti toivo että heillä sairastettaisiin. Mutta että täysin unohtaa vastata, vaikka sitten perään kertoo, ettei kuulu mitään kummallista, tavallista arkea vain.

Minulle noiden rivien välistä paistaa, että minulla ei ole väliä, en ole ollut hänellä mielessä koko sinä aikana kun olen itse kaivannut yhteyttä ja ystävää ja vilkuillut puhelintani ensin toiveikkaana, sitten ärtyneenä, lopulta surullisena.

Selaan viestejä kauemmas. Kyllä hänkin välillä viestittää ensin, joskus kysyy kuulumisia, joskus neuvoja. Sanoo, että kaipaa juttelemista kanssani, haluaisi tavata. Kuitenkaan ehdottamani ajat eivät yleensä sovi. Silloin kun sopivat, meillä on aina mukavaa. Käymme keikalla tai syömässä hyvin, kirppiskierroksella tai kakkubuffassa. Aika kuluu kuin siivillä ja halaus erotessa on lämmin. Joka kerran luvataan, että nyt tavataan lyhyemmän ajan päästä uudestaan.

Vaikka edellisestä näkemisestä olisi kauankin, aika välistä häviää ja juttu jatkuu luontevasti. Kummankin kuulumiset käydään läpi, ilot ja surut, pohditaan haasteita elämässä yhdessä. Siksi minua kummastuttaakin, miksi uuden tapaamisen sopiminen on aina niin vaikeaa. Minä en vaadi enkä painosta, en pommita viesteillä vaan annan tilaa. En mökötä tai kerro, että pahoitin mieleni siitä, ettei hän vastannut vaan olen iloinen siitä, että hänellä on nyt aikaa minulle.

Hän tekee reissuja parhaan ystävänsä kanssa. Minulle riittäisi näkeminen vaikka kerran kuussa, tai joka toinen kuukausi. Kuitenkin niin, että minusta tuntuisi että ystävyys pysyisi yllä. Tai jos hän ei halua sitä ylläpitää, senkin haluaisin tietää, vaikka sitten jäisin entistä enemmän yksin. Mutta ignooratuksi tuleminen tuntuu pahemmalta kuin se, ettei tiedä onko ystävyyttä enää olemassakaan.

Ehkä on käynyt niin kuin itselleni toisen ystäväni kanssa. Tuntuu, että maailmankatsomuksemme ajautuvat koko ajan kauemmas toisistaan ja hän tekee elämässään valintoja, joita minä en pysty hyväksymään ja siksi olen antanut ystävyyden hiipua enemmän satunnaiseksi kaveruudeksi, mutta siinä tunne on varmasti molemminpuolinen. Tämän toisen ystäväni kanssa jaamme paljon yhteistä, eikä tavatessa ole kiusallista hiljaisuutta.

Tänään minä tunnen itseni yksinäiseksi niin kuin eilenkin, ja toissapäivänä, niin kuin kaikki nämä 6 päivää jotka olen odottanut vastausta viestiini. Päätän vielä yrittää. ”Hei, onko siellä kaikki hyvin, kun ei kuulu mitään?” Nyt vastaus tulee jo seuraavana päivänä. ”Joo kaikki hyvin, ei tässä mitään erityistä. Unohdin vaan vastata, anteeksi.”

Ja vaikka ystäväni on nyt linjoilla, minä tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi.

Myrsky, Tuuli ja Tyven

 

Ennen hänet tunnettiin Myrskynä. Kun hän kävi paikalla, aina jokin muuttui. Joskus hyvään, joskus huonoon suuntaan - hän ei ehtinyt jäädä katsomaan vaan kiisi tuulispäänä seuraavaan kohteeseen. Hän ei malttanut pysyä paikoillaan. Hän oli nuori ja voimakas, voittamaton. Mutta sellaista elämää kukaan ei loputtomiin jaksanut.

Nuoruuden jäädessä pian muistoksi tuulen tuiverrukseen, hän tyyntyi hiukan. Hänestä tuli Tuuli, ja se hän oli todella, todella kauan. Se oli hänen tehtävänsä. Hän huojutti taimia pellolla niitä vahvistaakseen. Hän lennätti puiden siemenet itämään uusiksi metsiksi. Hän kuljetti välillä lämmintä, välillä viileämpää ilmaa mereltä sisämaahan ja toisinpäin. Hän liikutti pilviä, loi sateet ja kuivasi ne.

Hän oli jatkuvasti liikkeessä ja näki paljon. Ei ollut monta paikkaa maan päällä, mihin hän ei olisi ollut tervetullut uudestaankin, vaikka hän joskus olikin hiukan kömpelö toimissaan. Hän näki sekä omat jälkensä, että ihmisen jättämät, ja jotkut niistä tekivät hänet surulliseksi. Silloin hän meni korkeiden kallioiden reunustamiin kanjoneihin ja lauloi.

Ihmisen jättämiä jälkiä tuli vuosi vuodelta lisää, vuosikymmenistä ja sadoista puhumattakaan. Tuuli toivoi, että hänellä olisi vielä samat voimat kuin Myrskynä ollessaan. Mutta aika oli uuvuttanut hänet, eikä taaksepäin ollut paluuta. Tuulen oli hiljalleen hyväksyttävä, ettei hän enää pystynyt, ei jaksanut, eikä lopulta enää edes halunnut.

Sitten hänestä tuli Tyven. Niin monet jäivät häntä kaipaamaan. Humisevat metsät, ujeltavat kanjonit, taivaalla lipuvat pilvet, jopa kuohuvat valtameretkin hiljenivät kun hän oli poissa. Hiljaisuus valtasi maan ja ilman.

Silloin, vasta silloin ihminen ymmärsi, mitä oli tehnyt.